”Kaikki häipyy, on vain nyt”

Eppu Normaalin laulussa ”Kaikki häipyy, on vain nyt” haikaillaan surumieliseen sävyyn mennyttä ja tulevaa. Lapsuuden muistot ovat laulajalle epämääräisen sumun peitossa. Muutenkin elämässä koetusta on vaikeaa saada kokonaiskuvaa. Elämän palapelistä tuntuu olevan paloja pahasti hukassa. Tulevaisuuteen taas liittyy vääjäämättä luopumista: rakkauden taika puolisoon katoaa enemmin tai myöhemmin. Laulun sanoissa muistutetaan tämän hetken tärkeydestä: ”siksi rakastan sua nyt”.

Tunnistan itseäni Eppujen biisistä. Tässä hetkessä eläminen on yleensä minulle vaikeaa. Jokin epämääräinen tyytymättömyyden tunne laittaa mieleni liikkeelle menneisyyteen ja tulevaisuuteen. Tämä mielen liikkumiseni ajasta toiseen ei ole pelkästään pahasta, sillä ilman tätä kykyä kulkisin nyt-hetkessä sokeana ja vailla selkeää päämäärää.

Omasta kokemuksestani tiedän, että on ajanjaksoja, jolloin omat tunteet vaativat pysähtymään ja katsomaan menneisyyteen. Omissa ihmissuhteissa on tapahtunut sellaista ikävää, joka tuntuu henkisenä kipuna. Olen pakotettu luomaan elettyyn elämään uuden ja rakentavamman suhteen. Jos en tee niin, pelkään, että jään jumiin kielteisiin tunteisiini. Haluan ottaa elämäni todesta ja nähdä asiat niin kuin ne ovat. En haluaisi elämäni olevan falskia.

Olen kuullut sellaisen sanonnan, että ”mitä ihminen ei ymmärrä, sitä hän on tuomittu toistamaan.” Takapeiliin katsomalla yritän juuri välttää itseni toistamisen: ei huvittaisi aina pyöritellä samoja ongelmia uudestaan ja uudestaan. Tosin en usko koskaan pääseväni täysin selville kysymyksestä ”kuka minä olen?” ja olen siksi tuomittu jatkossakin palaamaan samoihin kasvuhaasteisiin (to put it mildly). Psykoterapiassa puhutaan tekemisiämme ohjaavasta mielen tiedostamattomasta aineksesta. Sitä jää aina jäljelle runsaasti, vaikka kuinka syventyisi mieltänsä analysoimaan.

Oman menneisyyden laiminlyönnistä seuraa helposti tilanne, jossa ikään kuin hyppään tämän hetken yli suoraan tulevaisuuteen. En elä tätä hetkeä, vaan tyytymätön mieleni alkaa velkoa elämältä. Kuvittelen, että tulevaisuuden saamiset voisivat kompensoida menneiden pettymyksiä ja vaille jäämisiä.

Kehittämällä itseäni lifelonglearning-ajattelun hengessä ja vaatimalla muita täyttämään toiveitani ajattelen välttyväni pettymysten ja vaille jäämisten synnyttämiltä surun, vihan, loukkaantumisen ja mitättömyyden tunteilta. Usein tästä yrityksestäni velkoa elämältä ei ole seurannut muuta kuin lisästressiä ja eripuraa läheisteni kanssa. Yritän saada selkoa siitä, missä määrin tulevaisuuden toiveeni ovat aidosti omien luovien ja hyvien mahdollisuuksieni hyödyntämistä omaksi ja läheisteni iloksi ja missä määrin yritystä paikkailla vain mennyttä elämää (joskus toisten kustannuksella).

Uskon, että tässä hetkessä oleminen tulee minulle mahdolliseksi, kun menneisyyden sumu on riittävästi hälventynyt ja ymmärrykseni elämästäni lisääntynyt. Tämä itseymmärryksen lisääntyminen vaatii, että myös joku toinen, läheinen tai terapeutti, ymmärtää kokemukseni elämästäni ja suhtautuu siihen hyväksyvästi. Olen varma, että itsensä tuntemisesta ja hyväksytyksi tulemisen kokemuksesta syntyy sellaista levollisuutta, ettei minun tarvitse olla koko ajan korjaamassa itseäni tulevaisuuden projekteilla. Parhaimmillani pystyn uskomaan ja luottamaan siihen, että kaikki olennainen on onneni kannalta läsnä tässä ja nyt. Eputkin toteavat: ”Vain tämän hetken voi nähdä peilistä”.

Juha Petterson

pappi ja psykoterapeutti