RAKKAUDEN VALTAKUNTA

 


Minun uskoni rakkauteen on luja. Uskon suorastaan, että me olemme olemassa sitä varten, että oppisimme rakastamaan. Ensin itseämme ja sitten toisiamme, jotta voisimme levittää rakkautta kaikkialle missä ikinä kuljemmekin. Viime aikoina olen ”teologiassani” tullut siihen tulokseen, että meitä todella saatetaan, lempeästi mutta napakasti, rakkauden lähteen äärelle.

Puhun tässä kirjoituksessani oman kokemukseni kautta, jota pidän mitä parhaimpana opettajanani. Vaikka lukisin tuhansia kirjoja, mutta minulta puuttuisi kokemus, en minä mistään mitään ymmärtäisi. Haluan puhua rakkauteen kasvattamisesta sydämen avaamisen ja elävöittämisen prosessina.

Monta on kokemusta ihmisen matkalla, jotka satuttavat, sulkevat ja jäädyttävät sisintä. On pettämistä ja jättämistä ja kuolemaa, monenmoista kipua ja tuskaa. Kaikkea tätä kutsutaan nimellä kärsimys tai negatiiviset elämänkokemukset. Ja kolikon kääntöpuolella ovat niin sanotut positiiviset kokemukset, asiat, jotka herättävät iloa, luottamusta, flow-tunteita ja ylämäkiajattelua.

Olen viime vuosina hidastanut elämisen tahtia ja saanut aikaa pysähtyä erilaisille elämän pysäkeille. Eikä ole kauaakaan siitä, kun seisoskelin eräällä seisokilla hyvin vaikeiden tunteiden kanssa ja tunsin, miten sydämeen sattui, repi, raastoi ja teki niin kipeää, etten uskonut selviäväni niistä tunteista. Sattumalta tulin kysyneeksi mielessäni kivun sanomaa. Ja minulle kerrottiin vastaus. Ymmärsin syvästi, miten kipu, jonka olin siihen asti tulkinnut sydämen tai itseni hajoamiseksi, olikin sydämestä nousevaa valtavaa tunnetta rakkaudesta. Voiko olla niin, että meitä avataan rakkaudelle sekä negatiivisten että positiivisten elämänkokemusten kautta? Sydän pitää avata, jotta jäätyneet muurit murtuvat? Välillä sydäntä hoidetaan lempeästi, sidotaan haavoja ja toisessa hetkessä jotain muuta, satutetaan niin, että sydän tuntuu repeävän ja vuotavan verta.

Rakkauden läpimurto saattaa tehdä todella kipeää ja kestää vuosia. Siinä prosessissa, oman kokemukseni mukaan, putoaa elämästä kaikki turha pois. Sen prosessin aikana ihmistä riisutaan tai kuoritaan kuin sipulia kuori kerrallaan; lapsuuden haavat, aikuisuuden katkerat tappiot, syyllisyyden ja häpeän tunteet poistetaan. Ihminen huutaa pimeyteen, etsii Jumalaa ja kaipaa kipeästi lohtua siinä kivussa, jonka kerrosten riisuminen aiheuttaa. Lopulta ihminen on alaston. Eikä hänen tarvitse peittää itseään viikunanlehdillä; ei ulkoisella menestyksellä, ei itsensä korostamisella. Nöyrä ja alastomaksi riisuttu ihminen ei kadehdi, ei kersku, ei pöyhkeile, ei käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omaa etuaan, ei katkeroidu, ei muistele kärsimäänsä pahaa eikä iloitse vääryydestä.

Ihminen on Jumalan kuva; kaunis ja täydellinen. Minä uskon siihen, että Jumalan valtakunta, rakkauden valtakunta, on sisäisesti meissä. Ja matkalla tuohon valtakuntaan meiltä kysytään yhä uudelleen ja uudelleen: valitsetko pelon vai rakkauden? Tai: uskotko, toivotko ja rakastatko? Meille on annettu vapaus valita.

Miten sinä tänään valitset?

 

Miia Leinonen

Toimin Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa sielunhoidon soveltavien opintojen yliopisto-opettajana, keikkapappina ja ryhmäliikunnanohjaajana. Olen myös Hidasta elämää -sivuston kolumnistina.