Adventtina odotus

Muistan kun Heikki kuoli. Anni piti häntä kädestä. Ja hän itki. Hänen itkunsa tuli todella syvältä, jostain sydämen perukoista, siinä kaikui edelleen 57 avioliittovuoden jaetut ilot ja surut, elämä ja rakkaus. Monet yrittivät lohduttaa häntä, mutta siitä ei tuntunut olevan apua. Hänen piti vain itkeä kunnes ei enää pystynyt itkemään enempää. Tuska ja tyhjyys oli syvempää kuin hän oli osannut odottaa.

Anni vietti monta viikkoa ikävöiden Heikkiä, niin kuin hän ei ikinä olisi ikävöinyt ketään. Hän odotti miestään takaisin, jokainen lattian narahdus ja varjon heilahdus sai hänen toivonsa heräämään.

Kun tapasin Annin kuukausien jälkeen, hän oli edelleen surumielinen ja hiljainen. Mutta hän ei ollut enää epätoivonen ja surun tuoma pelko ja ahdistuskin tuntui kadonneen. Keskustellessamme hän kertoi hetkestä, jolloin suruprosessin luonne muuttui.

Eräänä sunnuntaina hän oli mennyt kirkkoon ennen messua ja siinä yksikseen istuskellessaan hän oli ymmärtänyt, että jotenkin se suru ja kaipaus Heikkiä kohtaan olikin myös jotain muuta. Hänen kaipauksensa oli myös Jumalan armon ja rakkauden kaipausta. Hän tiesi, että Jumala oli se jonka turviin hänen piti luovuttaa Heikki ja joka pitäisi Heikistä nyt huolta ja pitäisi huolta myös hänestä ja lopulta ottaisi hänetkin luokseen.

Annin kertomus kaipauksesta ja sen ymmärtämisestä on kertomus siitä mitä me kaikki kaipaamme ja odotamme.

Opiskelija odottaa hetkeä, jolloin pääsee ottamaan seuraavan askeleen elämässään ja siirtyy työelämään, etsimään paikkaansa, perustamaan perhettään, toteuttamaan itseään.

Narkkari kirkon diakoniatyön ovella odottaa, jotain, ehkä Jumalaa, joka tulisi ja laittaisi hänen elämänsä kuntoon ja vapauttaisi hänet riippuvuuksista.

Yksinhuoltaja äiti odottaa: päivää jolloin ei tarvitse tehdä työtä tuntikaupalla, yötä jolloin saisi vain nukkua ja pitkään, elämää jolloin tietäisi että lapsilla on kaikki hyvin.

Sotilas jossain kaukaisessa maassa odottaa: päivää, jolloin ei tarvitsisi pelätä henkensä puolesta, yöllä jolloin voisi mennä nukkumaan ilman viiltävää omantunnon tuskaa, aamua jolloin ei tarvitse haudata läheisiä ystäviään.

Vanhus odottaa vanhainkodissa päivää, jolloin ei tarvitsisi olla yksin, jolloin kipu ei olisi läheisin kumppani.

Sijoittaja odottaa päivää, jota ei hallitse pelko kaiken menettämisestä tai aikaa jolloin elämän laatua voisi mitata jollain muulla kuin rahalla.

Vanki odottaa aikaa, jolloin häntä ei enää nähdä pahana, jolloin hänen elämällään on jotain merkitystä ja olisi ihmisiä jotka tekevät sen merkitykselliseksi. 

Lapsi odottaa äitinsä kohdussa maailmaa joka toivottaa hänet tervetulleeksi ja vanhempia jotka rakastavat häntä ja maata jossa saa elää ja kasvaa turvassa.

Me kaikki ihmiset odotamme. Odotamme ja sydämemme täyttyy toivolla. Toivomme, että Jumala tulee ja koskettaa meitä, elämäämme, sisintämme. Kaipaamme rakkautta, kaipaamme huolenpitoa. Kaipaamme eheyttä.

Ja kuitenkin Jumala vastaa odotukseemme ja kaipaukseemme. ”Älä pelkää!”.

Lupausten täyttyminen on lähellä, odotuksesi palkitaan.

Jumala itse lähestyy meitä ja tekee todeksi itsensä kaipaukseemme. Hän kutsuu meitä luokseen. Hän kutsuu meitä seuraansa: rukoukseen ja ehtoollisen salaisuuden ääreen, ruokkimaan nälkäiset, tapaamaan vankeja, vanhuksia ja syrjäytyneitä, hän kutsuu meitä etsimään ihmistä jolle et ole vielä antanut anteeksi ja tarjonnut apuasi.

Nyt adventtiaikana Jumala sanoo: ”Katso, minä tulen pian”. Kuljemme kohti suurta juhlaa, voimme jättää pois kaiken mikä estää elämän uudistumisen. Jumala tahtoo elää odotuksessamme ja kaipauksessamme.

 

Henri Järvinen
Kirjoittaja on yliopistopappi Taideyliopistossa ja hengellisen ohjauksen kouluttaja.