Tarralappu ja merkki otsassa

Noin kuukausi sitten keskustelin eräällä helsinkiläisellä klubilla tuntemattoman nuoren miehen kanssa niitä näitä. Jossakin vaiheessa juttutuokiotamme hän kysyi, mitä teen työkseni. ”Olen pappi”, vastasin. ”Miksi?” hän kysyi. En ollut miettinyt patenttivastausta. Takellellen muotoilin idealistisen sepostuksen: ”Haluan tehdä työtä yhteisössä, jossa uskotaan, että rakkaus on vihaa vahvempi, oikeudenmukaisuus epäoikeudenmukaisuutta voimakkaampi ja elämä kuolemaa väkevämpi – eikä siinä ole ironiaa, vaan naiivia luottamusta. Mitäs sinä teet?”

Nuori herra kertoi, että on ollut jo jonkin aikaa työttömänä, mutta on keksinyt itselleen hauskan ajanvietteen. Lontoossa käydessään hän oli bongannut paikallisesta bussista post it -lapun, jollaisia hän nyt kiinnitteli itse Helsingissä eri paikkoihin, kuten ravintolavessojen peileihin, liikennevälineisiin ja puistonpenkkien selkänojiin. Hän näytti minulle tarralappua, jossa luki: ”Jos olet odottanut merkkiä, se on tässä.”

Todellisuutemme ja aika, jota elämme, värjäytyy liian usein merkityksettömyydellä. Räpistelemme päivästä toiseen – emme tiedä, mihin. Suoritamme ja pädemme – emme keksi, miksi. Liian moni päätyy siihen, ettei elämällä mitään syvempää merkitystä olekaan. Toiset elävät puolittain, janoten tarkoitusta, mielekkyyttä – kunnes on liian myöhäistä. Se jokin ei koskaan löytynyt.

Tarralappumies löi minut ällikällä. Kuinka käsittämätön oivallus. Monta kertaa olisin omalla taipaleellani tarvinnut tuollaista lappua: kun olin kuiskannut mielessäni, etten uskalla, jollen saa jonkinlaista vakuutusta tai rohkaisua suunnitelmani mielekkyydestä. Jotta rohkenisin tehdä tai päättää, sitä tai tätä, lähteä tai jäädä. ”Jos olet odottanut merkkinä, se on tässä.”

Istuessani helsinkiläisellä klubilla pieni tarralappu kädessäni en voinut kuin purskahtaa nauruun. Olen odottanut hieman keltaista lappua suurempia merkkejä. Vasta, kun olen saavuttanut sen tai tuon, elämälläni on ollut tarkoitus. ”Tule siksi, mitä olet”, huutavat elämäntapaoppaat, ja me totisesti yritämme. Me etsimme ”aitoa itseämme”, järkkymätöntä mielenrauhaa tai jotakin suurta, joka juoksisi kohti, lävähtäisi päin näköä ja huutaisi: Sinä olet merkittävä ihminen! Ja kun tuota huutoa ei kuulu, ei olemisella ole mieltä. Elämä on vain robotin tie napanuoran päässä rääkyvästä punaisesta olennosta ryppyiseksi ja kumararyhtiseksi eläkkeensaajaksi.

Mutta nuhjuinen keltainen tarralappu havahdutti minut. Minähän uskon tuohon. Uskon, että tavallisen arjen, rosoisen ja likaisenkin elämän keskelle kätkeytyy jotakin pyhää. Elämä kätkee sisäänsä salatun punaisen langan. En osaa tuota merkitystä sormella osoittaa, mutta jotenkin kristillinen tapa katsoa todellisuutta vakuuttaa minut siitä, ettei elämä ole silkka sarja merkityksetöntä häärintää. Se on hyvyyttä, joka piiloutuu epämääräisten ja pienten asioiden asuun. Tarralappuihin, jotka sallivat hetken huokauksen. Tarkoitus löytyy pienuudesta, se on ommeltu arjen vuorikankaaseen kiinni. Ärsyttävän epämääräisellä tavalla elämä itse kantaa merkitystään. Emme ole vahinkoja. Armo vakuuttaa jopa siitä, ettei minun tarvitse löytää itseäni tippaakaan, että kelpaisin. Riitän, eikä minua vaihdeta. Rakkaus osuu, jos sen antaa osua pienessä, hämmentävässä ja särmikkäässäkin muodossa.

Minulle usko ei ole vakuuttuneisuutta jostakin yliluonnollisesta, vaan mahdollisuus nähdä arkisen todellisuuden ja jokapäiväisten asioiden syvyys. Se antaa ihmiselle mahdollisuuden kohdata kaikki asiat, ja erityisesti oma vajavainen itsensä ja elämäntilanteensa, armon silmälasien läpi. Tuo elämän aavistaminen myös haastaa: se kutsuu minut maailmaan tekemään armon kokemusta todeksi myös muille – vain, koska he ovat ihmisiä. Ei siksi, mitä he voivat itse saavuttaa, tai kuinka tehokkaita he ovat. Lähimmäinen ei saa koskaan joutua välineelliseen asemaan, vaan hänellä on itseisarvo. Paras tapa rakastaa Jumalaa onkin rakastaa monia asioita – ja rakastaa aktiivisesti. Eikä vain heitä, joita kuuluu kunnioittaa. Tehtävämme on antaa hyvyyden yllättää itsemme. Sen jälkeen emme enää kysele, onko ihmeitä olemassa, vaan havahdumme siihen, että kaikki on ihmettä. Meillä on mahdollisuus tarkastella tätä maailmaa ikuisesti hämmästyen.

Jeesus sanoi: ”Minä olen maailman valo. Se, joka seuraa minua, ei kulje pimeässä, vaan hänellä on elämän valo”. Minulle elämän valo ei näyttäydy voimakkaana tai suurena. Se on pikemminkin kuin öljylyhdyn liekki pilkkopimeässä, tai silloin tällöin pilkahtava ja taas katoava majakan valo. Pieni öljytuikku ei valaise koko maisemaa, vaan vain yhden askeleen matkan. Myöskään majakka ei kerro, millainen on edessä oleva reitti – se vain näyttää, mihin suuntaan on hyvä kulkea.

Kun ravintolassa tapaamani mies oli kuullut, mitä teen, ja sitten kertonut tarralapuistaan, hän yllätti minut toteamalla: ”Tavallaanhan me tehdään ihan samaa hommaa. Sun tehtävä on sanoa tämä sama: ’Jos olet etsinyt merkkiä, se on tässä’”. Sitten hän teki hitaasti ristinmerkin. Muistin: tuo merkki on piirretty minuunkin kasteessani. Siinä se on, otsassa ja rinnassa. Vaikkei sitä ole missään.

Marjaana Toiviainen, pastori Oulunkylän seurakunnassa