Elämän onnellisuudesta

Olin viikko takaperin kuuntelemassa esitystä, jossa 17-vuotias lukiolainen kertoi oman ikäistensä elämän haaveista ja tavoitteista. Nuorille kaikkein tärkeimpiä asioita ovat pyrkimys onnellisuuteen ja vapaus. Onnellisuus merkitsi sellaisten asioiden löytymistä elämään, joiden kautta voisi rehellisesti ja avoimesti toteuttaa ja kehittää itseään ihmisenä. Nuoret näyttävät arvostavan siis hyvin samanlaisia asioita kuin suurin osa aikuisistakin.

Nuoret ovat oikeilla jäljillä, sillä tutkimusten mukaan tiettyyn pisteeseen asti onnellisuuden kokemus ja vapaus liittyvät yhteen, mutta vapauksien ja mahdollisuuksien jatkuva lisääntyminen eivät kuitenkaan loputtomasti kasvata onnellisuutta.

Vaikuttaa siltä, että vapauden ja yksilöllisyyden korostamisesta on seurannut monen kohdalla onnen tunteiden sijasta hämmennystä ja ahdistusta. Suurelle osalle ihmisistä on hyvin epäselvää, miten omasta vapaudesta saisi irti mahdollisimman paljon ja niin että oma hyvinvointi lisääntyisi. Moni pohtii, minkälaisten asioiden varaan voisin lopulta rakentaa mielekkäältä tuntuvan elämän? Jos ei oikein tiedä, mitä haluaa, niin omat ajatukset, tahto ja teot eivät välttämättä ohjaudu mihinkään suuntaan ja tuntuu siltä, että elämä polkee paikallaan. Oma elämä ei tunnu kovin mielekkäältä, ja tämä on suuri uhka onnellisuudelle.

Edellä kuvatun kaltainen tilanne on johtanut siihen, että nykyään ns. selfhelp eli itsehoitokirjoille on varattu oma osastonsa kirjakaupoissa ja monenlaiset mentorit, valmentajat ja sparraajat tarjoavat palveluita itseään etsiville yksilöille.

Mentoreista, valmentajista ja sparraajista minulla ei ole henkilökohtaista kokemusta, mutta seflhelp-kirjoja on tullut muutamia luettua. Kirjojen viesti on monesti se, että ihminen on oman elämänsä herra, ja on tärkeää kaivaa itsestään esille oikeanlainen myönteinen ajattelutapa, jonka avulla melkein mikä tahansa on mahdollista. Englantilaisen sanonnan mukaan: ”If you put your mind into something, you can achieve anything!”

On tietenkin ihan järkevää kehittää uskoa itseensä ja omiin mahdollisuuksiin toteuttaa unelmiaan. Tutkimusten mukaan ihmisillä on luontaisesti tapana nähdä itsensä ja kykynsä (liian) myönteisessä valossa. Kaikkein realistisimpaan arvioon itsestään pystyvät lievästi masentuneet ihmiset. Vaikeammasta masennuksesta kärsivien ihmisten omakuva on puolestaan vääristynyt aivan liian kielteiseksi.

Ihmisten luontaisesta positiivisesta ajattelusta kertoo jo se, että ylipäätänsä menemme esimerkiksi naimisiin (n. puolet päättyy eroon), avoliittoihin (n. 80 % päättyy eroon) ja perustamme omia yrityksiä (suurin osa uusista firmoista on nurin parin vuoden päästä), joku rohkenee hakemaan oikeustieteelliseen tai vaikkapa lääketieteellisen tiedekuntaan (vain pieni osa hakijoista tulee valituksi). Vastaavia erimerkkejä löytyisi monia. Tietyssä mielessä täytyy olla aika myönteinen ihminen, ettei täysin lannistu yllä olevien tosiasioiden edessä.

Vaikka kuinka yrittäisi ajatella positiivisesti, niin aika monen elämässä tapahtuu kuitenkin jotain sellaista, mikä tekee lähes ylivoimaiseksi myönteisen ajattelun ylläpitämisen ja mielen valtaavat pettymysten ja epäonnistumisten tuomat piinaavat ahdistuksen ja masennuksen sekä syyllisyyden tunteet. Yksilönvapauden korostamisesta seuraa myös oman vastuun korostuminen. Niin onni ja menestys kuin epäonni ja väliinputoaminenkin ovat yksilön omia ansioita tai syytä.

Itselläni on ainakin paha taipumus mokien kohdalla aloittaa jossittelu ja vakavat itsesyytökset. Epämääräisen syyllisyyshäpeän vallassa tulee ajateltua: ”Miten en tajunnut jo kauan aikaa sitten sitä, mitä oli tulossa? Miten olin niin tyhmä, että valitsin niin kuin valitsin? Miten en käsittänyt valintojen seurauksia? Eikö etenkin psykoterapeutilla – jos jollakin – pitäisi olla niin hyvä itsetuntemus, että virheiden pitäisi olla suhteellisen harvinaisia?” Jne. Edellisen kaltaisissa pohdinnoissa ei ole oikeasti mitään järkeä. Omista mokista voi toki yrittää ottaa opiksi (mikä sekin jää usein toiveeksi), mutta on turhaa kuvitella, että asioiden nykytilasta olisi helppoa tehdä päätelmiä tulevaisuudesta. Tutkimukset ovat osoittaneet, että oman alansa parhaat asiantuntijatkaan eivät usein pysty ennustamaan alansa trendejä yhtään paremmin kun muutkaan. Jos ennustukset menevät kohdalleen, niin kysymys on usein pelkästä sattumasta. Eli vaikka kuvittelen olevani oman elämäni asiantuntija, niin silti tuskin pystyn ennustamaan omaa tulevaisuuttani.

Olen taipuvainen ajattelemaan, että meillä on loppupeleissä aika rajalliset mahdollisuudet todella hallita ja vaikuttaa siihen, miten elämämme menee. Jos vaikka miettii, miten on tavannut puolisonsa, ystävänsä, missä on töissä, mitä harrastaa, missä asuu, niin voi todeta, että moneen asiaa liittyy täysin meistä riippumattomia sattumuksia ja kummallisuuksia.

Ehkä onnellisuuden avaimet eivät löydy pelkästään positiivisesta ajattelusta, omien kykyjen ja taitojen jatkuvasta kehittämisestä, itsensä toteuttamisesta, vaan ennen muuta itsensä hyväksymisestä. Onnellinen ihminen pystyy luopumaan itseen kohdistuvista kohtuuttomista vaatimuksista ja hyväksyy rajallisuutensa – sen että monet asiat eivät mene aivan niin kuin toivomme. Elämässä tapahtuu koko ajan valtavasti asioita, joihin meillä ei ole mitään mahdollisuutta vaikuttaa. Ja osa näistä tapahtumista koskettaa myös meidän elämäämme hyvässä tai pahassa.

Uskon myös vakaasti, että onnellisuuteen liittyy kääntyminen omasta sisimmästä ulospäin kohti toisia ihmisiä. Elämäni ei ole vain omassa varassani, vaikka niin saattaisin kuvitella. Kun elämä näyttää nurjan puolensa, niin läheiset ja ystävät rohkaisevat ja kannattelevat toivoa paremmasta. Roomalainen runoilija Cicero onkin kirjoittanut, että läheiset ihmiset lisäävät onnellisuuttamme kahdella tavalla: ensinnäkin voimme heidän kanssaan yhdessä iloiten moninkertaistaa onnistumisemme ja toisaalta huonoina hetkinä jakaa epäonnistumisemme siedättäviltä tuntuviksi osiksi.

”Ystävyys lisää onnellisuutta ja vähentää surkeutta kaksinkertaistamalla ilomme ja jakamalla surumme.”

Juha Petterson, pastori ja psykoterapeutti