Täydellistä elämää?

Seurasin Täydellistä elämää -sarjaa, jossa norjalainen alle kolmikymppinen toimittaja Ida Fladen noudatti kolme kuukauden ajan hyvän elämän ohjeita, joita muun muassa erilaiset lifestyle- ja naistenlehdet ovat pullollaan. Hän aloitti treenaamaan muun muassa crossfittiä ja parijoogaa, muutti ruokavalionsa ja söi pääsääntöisesti niin sanottuja superfoodeja, jotka maksoivat maltaita. Työperäistä stressiään hän yritti saada hallintaan aloittamalla mindfullness-kurssin. Lisäksi hän sai kolmen kuukauden aikana vinkkejä kodinsisustamiseen, oman tyylin löytämiseen ja siihen kuinka voisi parantaa sosiaalista elämäänsä ja saada rakkaussuhteensa kukoistamaan. Toimittajan päivät olivat aivan täynnä erilaisia askareita, jotka liittyivät täydellisen elämän tavoitteluun.

Luulen, että Täydellistä elämää –sarja kuvasi aika hyvin monen ihmisen asennetta elämään. Kun omassa elämässä tuntuu olevan jonkinlainen hohdokkuusvaje, ollaan valmiita käyttämään paljon aikaa ja rahaa tilanteen muuttamiseksi. Trendikästä elämää ei siis saavuteta noin vain, vaan se vaatii taloudellisten resurssien ohella ainakin lujaa tahtoa ja määrätietoista elämänasennetta. Omalta kotisohvalta katsottuna täydellisen elämän tavoittelu vaikutti hyvin ankaralta puuhalta. Omaa mieltä ja ruumista pitäisi pystyä kontrolloimaan ja hallitsemaan monella tavalla. Täytyy tosin tunnustaa, että ajoittain toimittajan hyvin dynaamiselta vaikuttava elämä herätti ripauksen syyllisyyttä ja pohdintaa, pitäisikö itsekin yrittää muokata itsestään uusi ja mahdollisesti parempi versio.

Vaikka Ida Flandenin elämäntavan muutoskokeilu oli tietoisesti viety äärimmäisyyksiin asti, niin ehkä ohjelma toi esille sen, kuinka vaativaa elämä jollain tavalla helposti on nykyään. Ihmisten pitäisi olla mielettömän paljon kaikkea, jotta voisi sanoa elävänsä hyvää ja kelpoa elämää; ihmisen kokoinen elämä vaikuttaa ikävystyttävältä ja turhalta. Ei siksi ole varmaan sattumaa, että ihmisten kanssa keskustellessa esiin tulevat usein riittämättömyyden kokemukset ja pelko siitä, ettei jollain tavalla kelpaa muille tai muut eivät kokisi itseä kiinnostavaksi. Moni kokee joutuvansa feikkaamaan siis teeskentelemään olevansa jotain muuta kuin on siinä toivossa, että saisi muilta huomiota.

Mikä oikeastaan selittää sen, että ihmiset tarttuvat heille tarjottuihin elämäntapaohjeisiin ja noudattavat niitä uskollisesti – jopa fanaattisesti? Kuvittelen, että toimittaja Ida Flanden ja moni muukin ihminen kokee sisimmässään jonkinlaista kaihon tunnetta. Toivoa siitä, että oman elämän voisi kokea mielekkääksi ja sen asettaa joihinkin itselle ymmärrettäviin raameihin. 

Tänä aikana, joka arvostaa itsevarmoja, määrätietoisia ja tavoitteellisia ihmisiä, ei ehkä osata arvostaa kaihon tunnetta. Sillä tämä tunne yhdistyy helposti monen mielessä jonkinlaiseen epätietoisuuteen, elämässä harhailuun ja paikalle juuttumiseen. Siksi oma kaihon tunne koetaan ahdistavaksi, ja siitä yritetään päästä eroon keinolla millä hyvänsä – vaikka sitten tiukalla treeni- tai diettiohjelmalla. 

Monet tunnetut ajattelijat ovat kuitenkin korostaneet, että mielekkääseen elämään kuuluu kaihon tunteen hyväksyminen ja sietäminen. Sillä kaihon tunne liittyy usein oman rajallisuuden näkemiseen ja sen hyväksymiseen, ettei kaiken saaminen ole mahdollista. Kaiho asettaa oman elämän oikeisiin mittasuhteisiin. Ei tietenkään ole itsestään selvää, että ihminen haluaa hyväksyä oman rajallisuutensa, vaan taistelee rajallisuuttansa vastaan vaikka pyrkimällä kohti täydellistä elämää. Omaa rajallisuutta vastaan taistelemisessa on lopulta kysymys oman kuolevaisuuden kieltämisestä.

Muistan vuosia sitten nähneeni näyttelijä Kirk (Michaelin isän) Douglasin haastattelun. Näyttelijä oli haastattelua tehdessä yli kasikymppinen. Häneltä kysyttiin muun muassa: minkälaiset asiat ovat auttaneet häntä elämää hyvin? Vastaus oli ehkä hieman yllättäen, että hän ymmärsi jo nuorena miehenä oman kuolevaisuutensa. Tämä oivallus oli hänen kokemuksensa mukaan pakottanut hänet miettimään sitä, mikä on mielekästä ja mikä ei, mikä turhaa ja mikä säilyttämisen arvoista, mihin omaa rajallista aikaansa kannattaa käyttää ja mihin ei todellakaan. Näyttelijän mukaan oman rajallisuuden ymmärtäminen esti vajoamasta vääränlaiseen itsetyytyväisyyteen tai tyytymään elämässä liian helppoihin ratkaisuihin. Asioihin pitää tarttua, elämä ei odota loputtomasti!

Palatakseni vielä Täydellistä elämää –sarjaan ja Ida Fladeniin. Viimeisessä jaksossa kävi ilmi, että kolmen kuukauden täydellisyyttä tavoitteleva elämätapa oli ottanut voimille ja toimittaja oli ns. kypsä laittamaan koko touhulle pisteen ja palaamaan vähemmän täydelliseen elämäänsä. Viimeisessä jaksossa hän totesi, etteivät kaikki hyvät elämäntapaohjeet todellakaan tuoneet täydellistä elämää, vaikka toki paljon hyvääkin. Lopulta parasta antia koko hommassa oli ”projektin” aikana hankittu kissa Yolo.

Vaikutti siltä, että täydellisyyden tavoittelusta ja liiallisesta määrätietoisuudesta seurasi lopulta vain itsestä vieraantuminen. Ida Fladen tuntui ohjelmassa viestivän, ettei täydellisyyden tavoittelu tehnyt hänestä parempaa ihmistä tai saanut häntä lopulta edes voimaan paremmin. Itsensä ja toisten arvostamisessa, hyväksymisessä ja rakastamisessa on lopulta kysymys jostain aivan muusta kuin täydellisyydestä, ehkä ennemmin juuri oman rajallisuuden näkemisestä myötämielisesti ja armollisesti. Eivätkä meille tärkeät ihmiset myöskään arvosta, hyväksy ja rakasta meitä siksi, että pyrkisimme olemaan parempia saati täydellisiä, vaan kaikista puutteistamme huolimatta tai ehkä jopa juuri niiden takia. 

 Juha Petterson

Kirjoittaja on pastori ja psykoterapeutti.