Hyväksymisen tie

Mindfulnessista käytetään suomenkielessä sanoja tietoinen hyväksyvä läsnäolo. Tänään haluan kirjoittaa sanasen hyväksymisestä, joka itseäni tässä hetkessä kovasti haastaa ja puhuttelee.

Jokainen meistä tietää, että elämässä on aikoja, jolloin tekee mieli lapsen lailla pistää silmät kiinni niin, että mörkö poistuu. Mörkö on se musta ja pelottava, jota ei millään uskalla kohdata. Tavallisesti näitä mörköjä ovat vaikeat tunteet ja ajatukset, jotka aiheuttavat psyykkistä kipua ja kärsimystä. Onkohan niin, että harvoin itse tapahtumat aiheuttavat kärsimystä vaan ne tunteet, joita tapahtumista seuraa.

On ehkä maailman vaikein asia kohdata kipeitä tunteita; häpeää, syyllisyyttä, vihaa ja kaikenlaista, mikä pyrkii tietoisuuteen. Reagoimme usein automaattisesti niin, että tunne käy kuin kastemato mullan päällä ja livahtaa takaisin maan uumeniin eikä tunteesta jää tietoista muistijälkeä. Keho kyllä muistaa; keho on kuin muistitikku, jonne kerääntyy ja tallentuu erilaisia tunteita. Ja keho antaa merkkejä: on päänsärkyä ja uupumusta, epämääräistä hankalaa oloa ja masennusta. Joskus elämässä tulee pakollisen pysähdyksen paikka, jolloin varastoituneiden tunteiden kanssa joutuu kasvokkain. Kriisi on pysäkki, käännekohta ja mahdollisuus, ei mikään helppo prosessi.

Miten tämä kaikki sitten liittyy mindfulnessiin? Mindfulness –harjoitusten tavoitteena on saattaa ihminen lempeästi mutta päättäväisesti tässä ja nyt –olemisen tilaan. Läsnäolon tunne on rentouttava, se voi toimia arjessa keitaana erämaassa, lyhyenä hengähdyshetkenä kiireentunteen keskellä. Joskus epäillään, että mindfulness estää kärsimyksen käsittelyä. Päinvastoin. Näin uskallan omasta kokemuksestani sanoa. Kun istuu hiljaa ja hengittää, tapahtuu kuin kesäsateella: kastematoja alkaa nousta mullan uumenista. Itsellekin siinä saattaa tulla matomaisen kiemurteleva olo.

Sen sijaan että nostamme matoja, tunteita ja erottelemme niitä niin, että pistämme huonolta tuntuvat madot toiseen lasipurkkiin hävitettäviksi ja toiset purkkiin, jonka haluamme tallentaa, voimme tehdä toisinkin. Omien matojen kanssa voi lähteä mielenkiintoiselle matkalle. Niitä voi nostaa yksi kerrallaan silmien eteen tarkasteltaviksi – arvottamatta. Jokainen tunne voi olla vain tunne, vaikka se aiheuttaisi meissä kärsimystä. Jokainen tunne on sisimmän sanoma siitä, missä elämä on meitä kuljettanut ja mitä me itse olemme.

Kun katselee omia tunteitaan, tuntemuksiaan, ajatuksiaan arvottamatta, hyväksyvin silmin, alamme tuntea myötätuntoa. Ensin itseämme kohtaan ja sitten toisia kohtaan. Kiemurtelukin siinä helpottuu. Alkaa hyväksymisen tie. Voinko olla sen kanssa, mitä juuri tällä hetkellä on? Voinko pyrkiä hyväksymään se, missä juuri nyt joudun elämään? Voinko yrittää antaa anteeksi itselleni ja toisille? Ja hyväksynkö sen, etten pystykään hyväksymään ja antamaan anteeksi?

Jon Kabat-Zinn kirjoittaa: ”Kun menettäminen synnyttää meissä suurta surua ja tuskaa ja kun vaikerrus ja kyynelvirrat ovat tyrehtyneet ja olemme lakanneet repimästä hiuksiamme, tulee hetki, jolloin vaivumme hiljaisuuteen. Hiljaisuus on todellinen rukous.”

 

Miia Leinonen

Toimin Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa sielunhoidon soveltavien opintojen yliopisto-opettajana, keikkapappina, MIndfullness- ja ryhmäliikunnanohjaajana. Olen myös Hidasta elämää -sivuston kolumnistina.