Kypsä rakkaus

Valmistun ensi viikolla paripsykoterapeutiksi. Hienosti ilmaistuna suhteeni valmistumiseen on ambivalentti (kaksinainen). Yhtäältä on tosi hienoa saada lisää ammatillista pätevyyttä ja sen myötä uusia työmahdollisuuksia. Toisaalta saamani tieto on selvästi lisännyt tuskaani: ymmärrän todellisuudessa niin vähän parisuhteista ja niiden dynamiikasta. Lisäksi olen tajunnut, kuinka raakile olen myös oman elämäni ihmissuhteissa. Tarvitsen henkilökohtaisistakin syistä kaiken mahdollisen ymmärryksen, jotta voin saada oman parisuhteeni menestymään.

Hyvä esimerkki tiedon lisäämästä tuskasta oli opintoihin liittynyt artikkeli, jossa käsiteltiin kypsää rakkautta ja tekijöitä, jotka tekevät sen mahdolliseksi. Monet kypsään suhteeseen liittyvät asiat ovat aika itsestäänselvyyksiä mutta usein järjettömän vaikeita käytännössä toteuttaa, ainakin minusta. En referoi jatkossa koko artikkelia, vaan nostan esille ne seikat, jotka jollain tavalla eniten kolahtivat itselle hyvässä ja pahassa.

Ensinnäkin kypsään rakkauteen liittyy aito kiinnostus puolison elämää kohtaan. Ollaan kiinnostuneita puolison elämänhistoriasta, tunne-elämästä ja laajemminkin elämän tavoitteista. Hyvässä parisuhteessa puolisot pyrkivät auttamaan toisiaan unelmiensa toteuttamisessa sen sijaan, että ajattelisivat esimerkiksi, että toiselle antaminen on itseltä pois. Haluaisin ajatella, että pystyn tähän, mutta valitettavan usein huomaan ajattelevani puolisoni haaveista jollain tasolla, että ”What`s in it for me?”.

Lisäksi alan epäillä, että saattaisin myötäillä liian paljon toisen tarpeita omalla kustannuksellani. En kai vaan ole tossun alla? Voinko luottaa siihen, että saan vastavuoroisesti samanlaista huomiota omille asioilleni vai tuleeko toisen elämänagendasta myös oman elämäni suuntaa määrittelevä tekijä?  Lisäksi pelkään, etten mahdukaan puolisoni elämään, vaan muut asiat ajavat kylmästi ohitseni – puolisoni intohimot mitätöivät minut.

Johonkin rajaan asti edellä mainitut pohdinnat ovat ”normaaleja”, ja on ihan järkevääkin miettiä omia tarpeita ja toiveita parisuhteessa tai elämässä ylipäätänsä. Fakta kuitenkin on, että hyvissä parisuhteissa antamista ja saamista ei mielletä nollasummapeliksi, jossa antamisen ja saamisen määrä on vakio. Toisen huomioiminen ja toiselle antaminen lisäävät hyvää fiilistä niin itsessä, puolisossa kuin koko parisuhteessa. Kaikki voittavat. Raamatullinen ajatus, että antaessaan saa, pitää siis paikkansa.

Olen saanut monesti palautetta siitä, että voisin ilmaista tunteitani ja toiveitani enemmän. Tämä asia herättää minussa aina kummastusta, sillä pääni on täynnä tunteita, toiveita ja ajatuksia. Koen ne itse hyvin voimakkaasti, mutta asia ei välity ulospäin. Jollain tasolla kuvittelen, että pääni yläpuolella olisi ajatuskupla, joka selventäisi ajatuksenjuoksuani. Ihmisillä (siis myös itselläni) näyttää olevan käytännössä usein sellainen käsitys, että oma puoliso, jonka on ainakin joskus kokenut sielunkumppaniksi, osaisi lukea ajatuksia. Tästä kuvitelmasta seuraa parisuhteissa harmia, sillä kun oman puolison ns. laiminlyönnit ylittävät sietokyvyn, tunteet purkautuvat monesti vihaisena pettymyksenä: ”Et koskaan huomio toiveitani tai kuuntele ajatuksiani, et välitä minun tunteistani pätkääkään”. Pettymyksen tuottaneelle puolisolle saattaa tulla suurena yllätyksenä, mitä kaikkea puolison päässä on oikeastaan vuosikausia liikkunut. Kun asiat ovat jääneet ajatusten tasolle, niihin ei ole ollut mitään mahdollisuutta reagoida.

Miksi omien toiveiden ilmaiseminen on sitten niin vaikeaa? Ajattelen, että syy on usein pelon ja häpeän tunteissa. Mitä jos puoliso sanoo toiveilleni ei? Mitä jos puolisoni ajattelee, että toiveessani on jotain väärää? Mitä jos puolisoni pitää minua täydellisenä nössönä, jos ilmaisen vaikka läheisyyden tarpeitani tai puhun epävarmuuksistani? Joka tapauksessa aito läheisyys syntyy siitä, että omat toiveet ja pelot uskaltaa avoimesti tuoda toisen tietoisuuteen. Tähän liittyy aina ilman muuta riski, mutta muuta tietä ei ole. Hyvin usein puolisot mielellään vastaavat toistensa toiveisiin ja kuulevat toistensa peloista, koska silloin tunnemme itsemme toiselle tärkeäksi ja ainutlaatuiseksi: saamme olla toisen sielunkumppani.

Ei ole mitenkään harvinaista, että uskottomuutta perustellaan itselle muun muassa sillä, että salarakas ymmärtää ja on kiinnostunut asioistani aivan eri tavalla kuin oma puoliso. Uskottomuustilanteissa on hyvin todennäköisesti omat tarpeet ja toiveet jääneet ilmaisematta ja huomiotta. On vapauttavaa saada tuoda toiselle naiselle/miehelle itsestään esille puolia, joita omalle puolisolle ei ole voinut ehkä koskaan näyttää. Uskottomuustilanteissa pariterapiassa on hyvä pohtia juuri esimerkiksi sitä, mitkä puolet uskottoman elämässä ovat jääneet ns. katvealueelle. Tästäkin syystä avoimuus ja riskinotto ovat tärkeitä, sillä vain niiden avulla voi saada omalle persoonalle tilaa ja voi kokea olevansa suhteessa kokonainen.

En ole koskaan pelännyt riidellä. Uskon siihen, että parisuhteessa on oltava sekä rakkautta että vihaa sopivassa suhteessa, muuten ei ole intohimoa – enkä tarkoita intohimoa vain seksuaalisessa mielessä.  Vihan tunteiden kautta omat rajat tulee selvemmin piirrettyä näkyviin: haluan elää parisuhteessa, mutta en millä ehdoilla tahansa. Itselläni on luottamus siihen, että riidat eivät ole mikään uhka parisuhteelle, vaan parhaimmillaan riidat lähentävät puolisoita ja lisäävät heidän välistä ymmärrystä.

Luin erään kirjan, jonka mukaan monet avioeron lapsena kokeneet varovat vihan tunteiden esille tuomista ja kokevat vihamielisyyden parisuhteessa hyvin uhkaavana asiana. Eron kokeneet lapset kuvaavat usein aikuisena parisuhteitaan riidattomiksi (tyytyväisinä): ”Me olemme niin mahdottoman huonoja riitelemään.”

Pidättyväisyys vihan tunteiden ilmaisemiseen on ymmärrettävää, sillä lapsena eron kokeneilla on omakohtainen kokemus siitä, mitä riidoista voi pahimmillaan seurata. Vanhempien avioerosta seuraa usein isoja muutoksia lasten elämään, ja ne koetaan vanhempien parhaista pyrkimyksistä huolimatta usein varsin kielteisesti. Eronneista voi tuntua hyvin syyllistävältä se, että lukemani kirjan perusteella avioerolla on pitkä varjo (ks. Avioeron perintö – eron lapset aikuisina).

Olen pohtinut, mitä erimielisyyksien ja ristiriitojen välttämisestä seuraa. Onko olemassa riski, että puolisot alkavat kävellä ns. varpaillaan, ja lopulta kaikkien voimakkaiden tunteiden ilmaisemisesta tulee suhteessa latautunutta ja vaikeaa? Ja tuleeko suhteeseen silloin helposti painostava ja vieraannuttava tunnelma, jatkuvaa epätietoisuutta toisen todellisista tunteista?

Kypsissä parisuhteissa uskalletaan tuoda esille pettymyksen tunnetta ja valittaa. Jokaisen on joskus hyvä löytää itsestään draamaqueen. Tässä asiassa olen pyrkinyt kunnostautumaan. Pointti ei kuitenkaan ole, että yrittäisi saada toisen kokemaan itsensä riittämättömäksi tai huonoksi saati herättää hänessä syyllisyyttä. Ajatus on ennen kaikkea se, että haluan jakaa turhautumiseni ja saada ymmärrystä ja lohtuakin pettymyksiini. Tajuan kyllä itse, etten millään voi aina saada sitä, mitä haluan. Yksi ihminen ei voi olla kaikkea, mutta hän voi olla kuitenkin riittävästi omassa parisuhteessaan.

Juha Petterson

Kirjoittaja on pastori ja psykoterapeutti.