Herkyydestä

Luin äskettäin psykiatri ja tietokirjailija Juhani Mattilan teoksen, joka käsittelee herkkyyttä ja sosiaalisia pelkoja. Kirja ei päätynyt mitenkään sattumalta lukulistalleni, vaan kirjan teemat ovat koskettaneet ja koskettavat edelleen henkilökohtaisestikin – toisaalta voisi sanoa, ketäpä ne eivät koskisi.

Herkkyyttä ei pidetä Suomessa mitenkään erityisen hyvänä ominaisuutena. Ei ainakaan miehille, naisille herkkyyttä sallitaan jossain määrin enemmän. Suomalaisessa kulttuurissa on hyve, että osaa hallita tunteensa. Ihanteena on rauhallinen viilipytty, joka ei juuri reagoi mihinkään. Omia tunteita ei sovi tuoda esille julkisesti eikä välttämättä juuri kodinkaan piirissä. Etenkin monelle miehelle on aiempina vuosina ollut lähes mahdotonta tuoda kiintymyksen tunteitaan tai läheisyyden kaipuutaan julki, paitsi tietysti kännissä.

Muutama miespuolinen ystäväni on kertonut, kuinka he ovat tietoisesti harjoitelleet hellyyden osoituksia omille lapsilleen (erityisesti pojille). Tunteiden ilmaiseminen on tuntunut heistä hyvin vaikealta, koska mitään omaa kokemusta isien hellistä sanoista tai läheisyydestä ei ole juuri ollut.  Nämä rohkeat kaverini ovat halunneet omalla toiminnallaan muuttaa suomalaista mieskuvaa herkempään suuntaan.

Todennäköisesti Suomen viime vuosisadan sotaisa historia selittää sitä, miksi ihmisten tunneilmaisua ja herkkyyttä ei ole erityisesti pidetty arvossa – kaikki energia on pitänyt käyttää selviytymiseen. Koetut menetykset ovat olleet niin suuria, ettei surulle ja muillekaan tunteille ole uskallettu antaa tilaa täydellisen henkisen romahduksen ja lamaannuksen pelossa.

Pelkäänpä, ettei tilanne herkkyyden näkökulmasta ole juuri suomalaisessa kulttuurissa muuttunut paremmaksi, vaikka näennäisesti voisi tuntua siltä. On selvää, että ihmisten pidättyväisyys on vähentynyt ja avoimuutta tullut enemmän, mutta se ei tarkoita, että todellista tunneherkkyyttä arvostettaisiin aiempaa enemmän.

On mielenkiintoista pohtia, minkälainen ihmisen ihannekuva piirtyy vaikkapa työpaikkailmoitusten perusteella. Töihin haetaan usein avointa, ulospäin suuntautunutta, esiintymistaitoista, rohkeaa, ripeää, itsenäistä, riippumatonta ihmistä, jonka pitäisi ristiriitaisen tuntuisesti olla samalla hyvin ryhmätyötaitoinen. Herkät ihmiset ovat usein hiljaisia ja hitaampia tai oikeammin harkitsevaisempia ja huomaavaisempia toisten ajatuksille ja tunteille kuin sellainen uraohjus, joita monissa työpaikoissa erityisesti tunnutaan kaivattavan.

Toinen esimerkki herkkyyden arvostamisesta löytyy Hesarista. Lehtijutussa käsiteltiin punastumista, joka oli erään lääkärin arvion mukaan oire ennen muuta sosiaalisesta pelkuruudesta (!) – en tiedä auttavatko tällaiset määritelmät ketään. Joka tapauksessa herkät ihmiset saavat helposti itselleen leiman, että he ovat nykystandardien mukaan liian ujoja ja estyneitä ja heidän pitäisi vain rohkaistua ja ryhdistäytyä.

Miten ihmisissä olevan herkkyyden voi ymmärtää? Herkkyyttä on monenlaista: osa ihmisistä reagoi erityisen herkästi ulkoisiin ärsykkeisiin. He kuulevat äänet kovempina kuin muut, maistavat maut vahvemmin kuin toiset, haistavat hajut tarkemmin kuin toiset jne. Lisäksi herkkyys voi näkyä omassa tunne-elämässä. Tunneherkkä on tietoisempi omista ja toistenkin tunteista ja kokee ne hyvin vahvasti.

Luulen, että aika moni herkkä ihminen on elämässään joutunut kokemaan sensitiivisyytensä takia ikäviä asioita tilanteissa, joissa he olisivat ennen muuta kaivanneet toisten tukea.  Valitettavan moni on kokenut, kuinka heidän tunteiden ilmaisuunsa on suhtauduttu torjuvasti. Heidän surujansa, pettymyksiään ja loukkaantumisiaan ei ole kohdattu lohduttavin sanoin, vaan ehkä sellaisilla kommenteilla, kuin ”kylläpä olet herkkänahkainen, yritä nyt vähän ryhdistäytyä, pojat eivät itke” yms. Moni ihminen on jo lapsena alkanut hävetä itseään ja omia tunteitaan toisten ajattelemattomuuden takia. Monelle on tullut tunne, että on jollain tavalla viallinen ihminen, kun kokee asioita vahvasti. Ikävimmillään omat tunteet saavat mielessä merkityksen, että ne ovat suorastaan pahoja. Moni herkkä ihminen on elämänkokemuksensa perusteella päättänyt parantaa itsensä herkkyydestään: tarkoituksena on suojella itseä uusilta henkisiltä kärsimyksiltä ja toisten ikäviltä kommenteilta.

Kun ihminen kieltää itseltään omat tunteensa, hän helposti muuttuu ihmissuhteissaan varovaiseksi ja pidättyväiseksi. Hän asettuu mielellään sosiaalisissa tilanteissa ulkopuoliseksi tarkkailijaksi ja kuuntelijaksi. Voi olla myös niin, että herkkä ihminen on hyvinkin ulospäin suuntautunut ja sosiaalinen, mutta toisten ihmisten aito läheisyys tuntuu pelottavalta, jopa vaaralliselta. Hän kokee monesti syvää henkistä yksinäisyyttä, kun omaa aitoa itse ei uskalla tuoda esille ja toisten nähtäväksi. Yksi tapa selvitä omista sosiaalisista peloista on välinpitämättömyys ja toisten ihmisten merkityksen mitätöinti: tästä seuraa helposti lisää ulkopuolisuden tunteita.

Kun ihminen liian kauan torjuu itsessään tiettyjä tunteita, niin monesti kaikki tunteet alkavat pikku hiljaa latistuta, ei vain ne kaikkein vaikeimmat.  Omista tunteista jää jäljelle jokin epämääräinen ahdistus, joka vielä muistuttaa siitä, että itsessä on puolia, jotka haluaisivat tulla esille. Nämä torjutut puolet itsessä herättävät pelon siitä, että niiden esille tuomisesta voisi seurata suistuminen raiteilta. Pahimmillaan ihmistä ei enää edes ahdista, vaan tilalle on tullut sisäinen tyhjyys, jossa omat tunteet eivät enää vaivaa. Tällaisessa tilanteessa moni hakee apua masennukseensa.

Mikä neuvoksi, jos tunnistaa itsessään torjutun herkkyyden synnyttämää ahdistusta tai masennusta?

Ensinnäkin on hyvä ymmärtää, että ahdistuksen ja masennuksen taustalla on usein pettymyksen kokemuksia – toiset ihmiset eivät ole olleet luottamuksen arvoisia tai ovat toimineet itseä syvästi loukkaavalla tavalla. Elämä on osoittanut käytännössä, ettei toisten ihmisten hyväntahtoisuuteen itseä kohtaan voi mitenkään luottaa. Ahdistuksen ja masennuksen alle kätkeytyy useimmiten mielestä torjuttuja toiveita ja kaipauksia. Ahdistus ja masennus kertovat, että omasta elämästä puuttuu jotain itselle välttämätöntä, jotain sellaista, joka tekisi elämästä hyvää ja onnellista. Valitettavan helposti ihminen eksyy hakemaan kaipaukseensa vastausta jostakin hyvin konkreettisesta, kuten rahasta ja tavaroista. Joku toivoo uuden työpaikan tai puolison tuovan täyttymyksen elämään. Moni uskoo saavansa haluamansa rahalla, vallalla ja kuuluisuudella.

Pohjimmiltaan ihminen kaipaa läheisyyttä. Ja tämä kaipuu voi täyttyä lopulta vain tulemalla tutuksi itsessä asuvan herkän lapsen kanssa, jonka on joutunut piilottamaan muilta ja itseltäänkin. Usein meissä asuva sisäinen lapsi haluaa tulla näkymättömistä näkyväksi. Se kysyy: uskaltaisinko antaa itseni tänä päivänä toivoa, että löytäisin aidosti sellaisen ihmisen, joka todella näkisi minut omana itsenäni, arvostaisi ja hyväksyisi. Moni joutuu vielä etsimään sellaista ihmistä, mutta moni voi myös ajatella tyytyväisenä, että onneksi olen löytänyt sellaisen ihmisen, joka tunnistaa herkkyyteni ja rakastaa minua juuri sen ominaisuuden takia. 

Siteeraan vielä lopuksi psykiatri Juhani Mattilan ajatuksia: ”Mitä minä todella tarvitsisin ja kaipaan, ei ole mitenkään helppo kysymys. Aidon vastauksen löytyminen vaatii itsenäistä pohdiskelua ja sisimpänsä monipuolista tutkiskelua. Muuten voi käydä niin, että ihminen luulee haluavansa jotain, vaikka itse asiassa tarvitsisi jotain aivan muuta voidakseen hyvin ja ollakseen onnellisempi.”

”Suuri arvoitus sekä terapiassa että omaehtoisessa mietinnässä on se, miksi joku ihminen ei voi tunnustaa kaikkia sisäisiä voimiaan, siis toiveitaan. Miksi ne pitää salata sekä itseltä että muilta, kun niitä samoja tunteita kerran on kaikilla ihmisillä? Tämä on paradoksaalista: pidämme yksin itsellämme jotain, mikä on niin yleistä, että sen voisi itse asiassa jakaa kenen kanssa tahansa – tai ainakin niiden kanssa, jotka tunnistavat oman inhimillisyytensä.”

Juha Petterson

Kirjoittaja on pastori ja psykoterapeutti.