OSAAMMEKO KUUNNELLA?

Eräs ihminen totesi minulle joitakin viikkoja sitten, että eikös se kuuntelu ole vähän niin kuin luontainen ominaisuus, jota ei voi oppia. Opetan työkseni sielunhoidon taitoja tuleville teologian kandidaateille ja maistereille ja työstä saamani kokemuksen perusteella rohkenen olla sitä mieltä, että kuuntelemisen taitoa voi kehittää.

Hyvällä kuuntelijalla on hiiren suu ja norsun korvat, sanotaan usein tuleville sielunhoitajille. Tai että hänellä on aasin korvat ja sellainen selkä, joka jaksaa kantaa painavia taakkoja. Minusta hyvän kuuntelijan ei kuulu asettua taakkojen kantajan asemaan vaan kuuntelija voi pikkuisen keventää taakkaa ja auttaa toista keräämään voimiaan niin, että taakan kanssa voi kestää. Kuuntelijan ja auttajan asemaan kutsuttu voi myös ryhtyä keräämään toisen turvaverkostoa kasaan niin, että kantajia on useita eikä yhden selkä rasitu liikaa. Ja silti on joskus tilanteita, joissa sekä auttaja että taakkojen alla oleva ovat molemmat koville ja vaarassa ihan kokonaan uupua.

Isot korvatkaan eivät auta, jos korvat ovat jääneet pesemättä. Tai kuulolaitteen patterit ovat vaihtamatta. Kuunnella voi puolella korvalla (mitähän sekin tarkoittaa?) tai joskus voi olla vähän kuin kuuntelevinaan, ”humisee vaan”, sanotaan eikä toisen sanoista jää kovinkaan paljon muistijälkiä. Korvat ovat kuuntelijan työväline, josta on hyvä pitää huolta. Jos itse on väsynyt, nälkäinen ja omien voimiensa äärirajoilla, voi olla vaikea asettua kuuntelijan tehtävään.

Joskus tarvitaan terveitä rajoja, jotta osaa sanoa, että ei, en ole juuri nyt käytettävissä, mutta jaksatko huomiseen tai olen nyt sellaisessa tilanteessa itse, että sinun kannattaisi kääntyä jonkun toisen puoleen. Hylkäämättä toista voi toimia molempia kunnioittaen. Ja joskus on paikallaan asettua olemaan ja kuuntelemaan, vaikkei itsellä oikein olisi panoksia – niitä voi olla kuitenkin vähän enemmän sinulla kuin sillä toisella, jolla on akuutti hätä.

Vaikka istua nököttäisi paikallaan ja korvatkin olisivat auki, mutta mieli vaeltaa muualla, on sekin yksi juttu. Kuunnella ja olla läsnä yhtä aikaa näitä molempia, siinä minun mielestäni hyvä yhdistelmä. Olla läsnä ja kuunnella antaa yksinkertaisuudessaan toiselle kokemuksen siitä, että hän on tullut kohdatuksi ja vastaanotetuksi. Kuuntelijana on tärkeää huomata ne hetket, kun mieli lähtee muualle; kauppaostoksiin, kysymyksiin: ”Mitä minun pitäisi seuraavaksi sanoa?” tai ”Mikähän ratkaisu olisi tuolle toiselle tässä tilanteessa järkevin?”. Nimittäin silloin kun mieli vaeltaa, ovat korvat hetkellisesti kiinni.

Kuuntelijan asemaan asettuneella ei tarvitse olla valmiita vastauksia ja ratkaisuja – ne ovat lähimmäisellä itsellään. Hyvä kuuntelija on kekseliäs kyselijä tähän tapaan: ”Miten itse vastaisit kysymykseesi?”, ”Mikä vastaus mieleesi tulee ensimmäisenä, jos et kovasti pähkäile vastausta?”, ”Mitä tunteita sinussa herää”? Kokeile joskus, mitä tapahtuu, kun kysytkin vastaamisen sijaan J. Saatat saada toisen kukoistamaan. Viisaus ja oikea ratkaisu löytyy useimmiten ihmisestä itsestään.   

Kaikkea tekniikkaa tärkeämpänä pidän kuitenkin kuuntelijan asennetta. Hyväksyvä, tuomitsematon ja rakastava asenne on paljon enemmän kuin sanat. Ehkä oikeampi kysymys otsikkoon voisikin olla: osaammeko rakastaa?  

 

Miia Leinonen

Toimin Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa sielunhoidon soveltavien opintojen yliopisto-opettajana, keikkapappina, MIndfullness- ja ryhmäliikunnanohjaajana. Olen myös Hidasta elämää -sivuston kolumnistina.