Toivon tarkoitus

Kirjailija ja kulttuurintutkija Jari Ehrnroothin uusin kirja Toivon tarkoitus on varsin kriittinen, mutta osuva aikalaiskuvaus. Hänen mukaansa niin suomalainen kuin länsimainen kulttuuri ylipäätänsä on menettänyt uskonsa suuriin ja yhteisiin totuuksiin ja kertomuksiin. Näköalamme ovat kaventuneet suurista ideoista ja visioista pieneksi pisteeksi oman navan ympärille. Suurelle osalle tämän ajan ihmisistä elämää suuremmat ihanteet ovat korvautuneet nautinnon ja hyvinvoinnin ihannoinnilla. Kirjailijan mukaan tämän päivän arvoilmapiirin voi kiteyttää sanapariin ”my world” – minun maailmani -ajatteluun. Elämältä ei tunnuta odotettavan muuta kuin kivaa ja huoletonta olemista ilman sen kummempia paineita.

Kirjan mukaan tämän ajan henkinen ilmasto on peruja viime vuosisadan eurooppalaisesta historiasta. Maailmansodat ja kansanmurhat veivät eurooppalaisilta ihmisiltä uskon ihmisen kykyyn kehittyä moraalisesti ja eettisesti paremmaksi. Lisäksi muodikkaat aatesuuntaukset, kuten eksistentialismi ja postmodernismi, vahvistivat yksilökeskeistä ajattelutapaa. Edellinen korosti yksilön omaa vastuuta luoda omat moraaliset ohjesääntönsä ja elämäntapansa, jälkimmäinen painotti kaiken kulttuurin olevan samanarvoista. Mikään asia ei lähtökohtaisesti ole muita parempi, arvokkaampi, ylevämpi, hyveellisempi ja kauniimpi – kaikki on kiinni vain katsojan ja yksilön näkökulmasta ja mausta. Seiska-lehden ja venäläisen klassikkokirjallisuuden taiteellisen arvon ero ei ole mitenkään itsestään selvä tämän ajattelutavan mukaan.

Ehrnroothin mielestä tätä aika leimaa henkinen, hengellinen ja moraalinen laiskuus. Mielenkiintoisella tavalla kirjassa tuodaan esille, kuinka tässä ajassa elää vahvasti tietynlainen kyyninen ja synkkäsävyinen ihmiskuva. Niin elokuvat, kirjallisuus kuin TV-sarjatkin ovat täynnä eräänlaisia anti-sankarihahmoja, esimerkiksi poliisihahmot hädin tuskin erottuvat elämäntavaltaan niistä rikollisista, joita yrittävät saada kiinni.

Hyvin suositussa ruotsalais-tanskalaisessa poliisisarjassa Silta päähenkilöinä ovat Saga ja Martin. Martin on hieman rähjäisen oloinen keski-ikäinen mies, jonka avioliitto rapisee liitoksistaan ja jolla ote tuntuu lipsuneen elämästä ylipäätänsä. Hän liikkuu työssään moraalisesti kyseenalaisella alueella ja päätyy lopulta (jos tajusin oikein sarjan viimeisen jakson) murhamieheksi. Martiniin on jollain tavalla kuitenkin helppo samaistua, koska hän on niin inhimillinen kaikkine puutteineen ja keskeneräisyyksineen.

Sarjan toinen päähenkilö Saga on hyvä poliisi, joka pitää kiinni tiukasti normeista ja moraalisäännöistä. Hän tekee sen, mikä on oikein eikä anna myönnytyksiä muille eikä itselleen; asiat tehdään sovitulla tavalla ja sovituissa puitteissa eikä omaa etua tule tavoitella. Saga kuvataan tv-sarjassa kuitenkin toivottoman kömpelönä ihmissuhteissaan, ja hän päätyy tuon tuosta (katsojan näkökulmasta) kiusallisiin tilanteisiin muiden ihmisten kanssa.

Ehrnroothin mukaan mielenkiintoista on, että Saga ei ole täysin ”normaali”, vaan hän kärsii jonkin asteisesta Aspergerin oireyhtymästä, joka siis tulee ilmi juuri edellä kuvatulla tavalla Sagan ihmissuhteissa. Kirjassa kysytään, olisiko jollain tavalla epäuskottavaa kuvata sellaista ihmistä normaaliksi, joka pitää kiinni tiukasti moraalisista normeista ja pyrkii olemaan hyveellinen sekä ihmisenä että poliisina? Aluksi tuntui siltä, että nyt kirjailija vetää vähän liian pitkälle meneviä johtopäätöksiä, mutta tarkemman pohdinnan jälkeen on myönnettävä, että hänen tulkinnassaan Silta-sarjasta saattaa sittenkin olla jotain mieltä.

Kieltämättä ihmisten moraalisiin hairahduksiin ja suoranaiseen sikailuun suhtaudutaan tänä päivänä tietynlaisella huumorisävytteisellä paheksunnalla tai suoranaisella välinpitämättömyydellä. Lisäksi tuntuu, että monen mielestä tarkoitus pyhittää aivan hyvin keinot. Jos ihminen vain menestyy jossain asiassa, kuten liike-elämässä, taiteilijana tai urheilussa, häneltä hyväksytään yllättävän paljon erimuotoista häiriökäyttäytymistä. Ennen esikuvilta odotettiin korkeampaa moraalia kuin muilta, nyt tällaista ajattelua pidetään tekopyhänä jeesusteluna. Jos (mies)ministeri narahtaa uskottomuudesta, niin se kertoo oikeastaan vain siitä, että tämä on aito ihminen.   

Ehrnroothin mukaan länsimaisen kulttuurin kriisi näkyy myös tämän ajan uskonnollisessa ajattelussa ja jumalakuvassa. Hieman kärjistäen voisi sanoa, että mieltä vavisuttavasta vanhatestamentillisesta Herra Sebaotista (nimi viittaa Jumalaan sotajoukkojen päällikkönä) on tullun yksilökeskeisessä ja hyvinvointia korostavassa hengessä rinnalla kulkeva taivaallinen ystävä. Eräänlainen ihmisen oman minän jatke, joka auttaa löytämään todellisen itsen ja oman näköisen elämäntavan. Taivaallinen ystävä hyväksyy varauksetta ihmisen kaikenlaisen vaillinaisuuden ja puutteellisuuden.

Kirjailijan mukaan tällainen jumalakuva ei saa kovin vahvaa tukea Raamatusta. Jumalan tekemä liitto ihmisten kanssa ei ensisijaisesti tarkoita sitä, että ihminen alkaa tavoittelemaan omaa onnellisuuttaan ja hyvinvointiaan. Liiton mukana Jumala antoi ihmiselle myös tehtävän ja häntä itseään suuremman päämäärän. Elämän ohjenuoraksi Jumala antoi kymmenen käskyä ja rakkauden kaksoiskäskyn, joissa kummassakaan ei nimenomaan painoteta ihmisen omaan onnellisuutta. Ennemminkin Raamatun mukaan ihmisen tehtävä on kehittää moraalitajuaan ja tulla paremmaksi ihmiseksi, joka pyrkii rakkauteen muita ihmisiä ja koko luomakuntaa kohtaan. Raamatun Jumala osoittaa armonsa, anteeksiantonsa ja rakkautensa niille, jotka parhaista yrityksistään huolimatta erehtyvät tekemään virheitä, mutta pyrkivät kuitenkin parannukseen.    

Ehrnroothin mielestä yllä kuvatut ilmiöt populaarikulttuurin ja uskonnon maailmasta kertovat siitä, että jollain hyvin perustavalla tavalla ihmisten elämästä on kadonnut toivon ulottuvuus. Kirjailijan mukaan onnellisuus ja hyvinvointi ovat lähtökohta tai edellytys suuremmille tavoitteille, eivät päämääriä itsessään. Ilman suurempia toivon näköaloja ihmisen henkinen kehitys uhkaa taantua, elämä kadottaa merkityksensä ja elämästä tulee lopulta onnetonta ja masentavaa.

Kirjan hengen voi kiteyttää sanontaan, jonka olen lukenut Martin Luther Kingiltä: ”If you have nothing to die for, you have nothing to live for.Historia on osoittanut, ettei oman hyvinvoinnin ja onnellisuuden tavoittelu vielä riitä kimmokkeeksi viedä ihmiskuntaa eteenpäin. Monesti ihmiskunnan moraalinen kehittyminen kohti parempaa on vaatinut oman välittömän onnellisuuden ja hyvinvoinnin uhraamista – ei tarvitse ajatella kuin vaikka edellä mainittua Kingiä tai Nelson Mandelaa tai lukuisia muita ihmisiä, jotka ovat eri tavoin puolustaneet ihmisten välistä tasa-arvoa. Mutta kuka ajattelee, että Mandelan tai Kingin elämä on ollut turha tai merkityksetön, vaikka molempien elämät sisälsivät paljon menetyksiä, kärsimystä ja kuolemaa?

Toivon tarkoitus -kirjassa korostetaan, että elämän mielekkyyden ja tarkoituksen voi löytää omassa arkisessa elämässään. Kaikki ihmiset eivät saavuta samaa statusta kuin King tai Mandela, mutta kaikki voivat yrittää omaksua sen hengen, joka ohjasi heidän elämäänsä. Täytyy toivoa, uskoa ja kuvitella jopa utopioita, jotka vievät kohti eettisempää maailmaa. Monet tämän ajan itsestäänselvyydet ovat joskus olleet täysin käsittämättömiä vastustettavia utopioita, kuten naisten äänioikeus. 

Meidän ei Ehrnroothin mukaan tarvitse välttämättä tietää, mihin päämääriin meidän pitäisi juuri nyt pyrkiä. Olennaisempaa on, että tunnustamme itsellemme näiden korkeampien ja itseämme suurempien päämäärien olemassaolon ja arvokkuuden. Etsimme tapoja viedä eteenpäin niin sanottua kulttuurievoluutiota. Ehrnrooth antaa kirjassaan esimerkin omasta arkielämästään. Hänelle riittää elämän merkitykseksi ja tavoitteeksi se, että hän pystyisi kasvattamaan omat lapsensa paremmiksi kuin, mitä hän on itse pystynyt olemaan. Ihmiskunta ei ole vielä nykyisissä sukupolvissa saavuttanut lopullista täyttymystään; maailma ei ole millään muotoa valmis. Kirjailijan toivo rakentuu sen varaan, että tulevat polvet onnistuisivat elämään moraalisesti parempaa elämää yhteisten päämäärien hyväksi, koska me olemme uskoneet heidän mahdollisuuksiinsa kasvaa uusiin mittoihin ihmisinä.

Juha Petterson
Kirjoittaja on pappi ja psykoterapeutti