Vapaus - eräs virike paastonajalle

On kirjoitettu: ’Herraa, Jumalaasi, sinun tulee kunnioittaa ja ainoastaan häntä palvella.’

Näillä sanoilla meitä kutsutaan paastonajan matkalle, joka kestää tuhkakeskiviikosta pääsiäiseen (12.2.-5.4.). Paasto on kutsu suureen sisäiseen uudistumiseen.

Nämä sanat ovat sävyltään varsin ankarat: kunnioittaa ja palvella. Samalla ne kertovat että jostain syystä emme ole kunnioittaneet tai palvelleet Jumalaa – olemme ikään kuin ajautuneet hänestä pois. 

Paasto ei ole ainoastaan katumuksen aikaa vaan se on myös antautumisen ja vapautumisen aikaa. Monesti mielikuva paastosta ja kilvoituksesta on se, että siinä ihminen voittaa itsensä ja oman kelvottomuutensa. Totuus on kuitenkin se, että emme koskaan pääse eroon näistä asioista eroon. Inhimillisyys on meissä sisäänkirjoitettuna. Ja paasto on juuri tämän tajuamista, oman elämämme lähtökohdista käsin tietysti. Vapaus ei riipu meistä vaan Kristuksesta. Paasto kutsuu meitä vapauteen jonka voi löytää vain Jumalassa. Siksi ehkä oleellinen kysymys tänään onkin että haluammeko olla vapaita?

Vapaus on vuorovaikutusta. Voimme tavoittaa tämän vapauden jos annamme itsemme, kuten hän on antanut itsensä meille. Meidän on antauduttava, annettava ohjakset. Antaa Jumalan tehdä työtään meissä ja tehdä meidät vapaiksi.

Me emme voi samanaikaisesti olla vapaita ja pitää itsepintaisesti kiinni niistä asioista jotka erottavat meidät Jumalasta. Meidän on päästettävä irti.

Miten sitten paaston aikana voimme löytää vapauden:

Ensiksi henkilökohtaisesti. Meillä on erilaisia pinttyneitä tapoja joista kärsimme, joista olisi hyvä vapautua ja jonka voisimme jättää taakse. Joillekin se voi olla jotain pientä ja pinnallista kuten karkit tai netti, jollekin isompaa kuten halu vihata tai jollain tavalla satuttaa toisia ihmisiä. Oli asia mikä tahansa niin sinua kutsutaan  sellaiseen muutokseen joka on sinulle oikeasti hyväksi.

Toiseksi yhteisöllisesti. Meillä on paaston aikana mahdollisuus kokoontua yhteen hiljentymään, keskittyä hengellisiin asioihin, sisäiseen rauhaan ja rukouselämään. Jos haluaa kulkea paastonmatkaa helpommin niin se parhaiten onnistuu yhdessä toisten kanssa. Voimme auttaa toisiamme, jakaa matkaamme yhdessä erilaisissa ryhmissä.

Kolmanneksi universaalisti. Meidän tulisi yhä enemmän keskittyä huomiomme muihin – antaa esimerkiksi aikaamme, rahaamme  tai muuta mitä meillä on muille. Erityisesti niille jotka niitä tarvitsevat. Lopulta elämämme keskiön tulisi olla itsemme ulkopuolella. Merkkinä pyhyytemme kasvusta on se, että näemme ympärillämme olevien tarpeet.

Henri Järvinen
kirjoittaja on pastori Taideyliopistossa ja hengellisen ohjauksen kouluttaja