Lapsen kaltaisuus - Tarvitsevuus

 

Mikään ei ole niin ihastuttavaa kuin lapsen hymy. Hymy on perusta elämälle, se kertoo että elämä hymyilee eli kaikki on hyvin. Hymy luo suhdetta ihmisten välille ja vahvistaa sitä. Hymy luo ilmapiiriä ja iloa toisiin. Hymy kertoo myös että tarvitsemme toisiamme. Hymylle pitää olla kohde. Joku joka huomaa. Lapsen hymy on myös perustavaa laatua oleva pyyntö: Huomaa minut. Hymy on tarvitsemista ilman sanoja.

Lapsi tarvitsee hoivaa. Että joku pitää huolta, ruokkii ja rakastaa. Lapsena olemme täysin hoivaajiemme varassa. Se on täydellistä antautumista huolenpidolle ja rakkaudelle. Ensisijaisesti täytyy pitää huolta perustarpeista, mutta tarpeet muuttuvat yhä monimutkaisemmiksi. Ulottuuko hoiva kaikkiin tarpeisiin? Miten se on mahdollista? On usein helppo ruokkia, nukuttaa tai puhaltaa haavaan. Mutta entä jos sisin on rikki mustasukkaisuudesta tai työuupumuksesta? Miten hoivata sisällissodan uhria tai sekakäyttäjää? Voinko oman elämäni monimutkaisissa kriiseissä edelleen olla valmis huolenpidolle ja rakkaudelle? Olla heikko ja tarvitseva?

Tarvitsevuus luo ainutlaatuinen kiintymyssuhteen lapsen ja vanhempien välille. Samanlaista suhdetta ei ole missään ja ilman sitä ei ole mitään. Mietin, että millainen oli oma kiintymykseni vanhempiini. Mikä siinä oli ainutlaatuista ja luovuttamatonta? Onko elämässäni edelleen jotain samaa? Onko se ainutlaatuista?

Tutussa ikonissa Jumalanäiti Maria pitää sylissään Jeesuslasta, itse Jumalaa. Poski koskettaa toista, vieno hymy molempien kasvoilla, äiti ja lapsi. Jumala ja ihminenkö siinä, poski toisissan kiinni. Taivas ja maa. Näinkö lähellä minäkin voin olla toista. Joku tarvitsee minua ja minä tarvitsen toisia. Tarvitsen Jumalaa. Hellyyden kuva.

Henri Järvinen