Totuudesta

Merkittävin filosofimme Georg Henrik von Wright on sanonut totuudesta, että Meidän tulee pyrkiä kohti totuutta, vaikkemme tiedä, mitä totuus on? 

Totuus on mysteeri, jota kaikki ovat yrittäneet ratkaista. Verbin olla oikeassa taivutusmuodot nykysuomeksi kuuluvat näin: mä oon oikeessa, sä oot väärässä, se on väärässä, me ollaan oikeessa, te ootte väärässä, ne on väärässä. Voisiko totuus olla vain oikeassa olemista?

Antiikin tarinan mukaan kreikkalaiset kysyivät kaikkitietävältä oraakkelilta, kuka on viisain ihminen. Oraakkeli vastasi: Sokrates. Sokrates oli julistanut kaikille, että Minä tiedän ainoastaan sen, että minä en tiedä. Tässä mielessä tiedän jotain, sillä kaikki muut luulevat tietävänsä. — Jos totuus ei ole tietoa eikä viisautta, herää kysymys mitä se on. Rohkenen nyt pohtia jotain näkökulmia totuudesta.

Ihmisen suurin tarve on tulla hyväksytyksi ja suurin pelko on tulla hylätyksi. Mieti hetki tärkeintä parisuhdettasi. Totuuden ääneen sanominen voi olla pelottavaa, kun käymme läpi jotain kipeää ja häpeällistä tekoamme. Ehkä me pelkäämme, ettei parimme enää koskaan rakasta meitä. Tiedämme varmasti mitä olemme tehneet, mutta ylpeytemme kieltää asian. Ja jatkamme hiljaa tekojamme. Eino Leino on asian ytimessä on sanoessaan Ei paha ole kenkään ihminen, vaan toinen on heikompi toista. Paljon hyvää on rinnassa jokaisen, vaikk' ei aina esille loista.

Onnettomat parisuhteemme ovat yleensä ainoastaan itsekkyyden toteuttamista yhdessä. Rakastanko todella toista ihmistä, jos vaadin häneltä jotain? Mikään todellinen laupeuden teko ei edellytä vastapalvelusta. Kasteessa meidät on otettu seurakunnan jäseneksi, osaksi Kristuksen elävää ruumista. Olemme täällä toisiamme varten. Me riitämme ja kelpaamme toisillemme sellaisina kuin olemme. Täällä ei tarvitse näytellä parempaa kuin on. Me kaikki olemme Jumalan kuvia ja meitä rakastetaan. Tämä rakkaus johdattaa meitä rakastamaan myös toisiamme. Meitä ei ole luotu parantamaan omia haavojamme. Meidät on luotu parantamaan toistemme haavat. Niin kotona kuin seurakuntien ulkopuolellakin.

Kun ajatuksemme ja tekomme eivät ole harmoniassa keskenään tai omatuntomme kanssa, tunnemme syvää rauhattomuutta. Jos ajatuksemme ovat menneessä, tunnemme surua ja katumusta. Jos ajatuksemme ovat tulevassa, tunnemme ahdistusta ja pelkoa. Jos emme elä tässä hetkessä, tunnemme sisäistä tyhjyyttä ja levottomuutta, koska olemme itse poissa. Levottomuuden sijaan löydämme mielen rauhan, kun suostumme vallitseviin olosuhteisiin juuri tässä ja nyt pyrkien sovintoon kaiken ja kaikkien kanssa. Sisäinen rauha kasvaa nöyrästä kuuntelusta, omien heikkouksien hyväksymisestä sekä omien tarpeiden ja halujen kyseenalaistamisesta.

Monen vaeltajan totuus on johtanut kuolemaan puolustaessaan isänmaataan ja perhettään — tai puolustaessaan jotakin mihin hän uskoi niin paljon, että antoi henkensä sen puolesta. Toivottavasti meille ei käy niin. Se kertoo kuitenkin siitä, miten tärkeää on ettemme valehtele itsellemme ja toisillemme. Jos valehtelemme itsellemme liian pitkään, vaarana on, että sydämemme kovettuu ja kylmenee. Kivettynyt sydän ei lämmitä omistajaansa eikä lähellä olevia ihmisiä. Jos me tahdomme muutosta elämäämme ja tehdä valintatilanteissa hyviä päätöksiä, etsikäämme totuutta itsestämme.

Toisillemme osoitettu myötätunto, epäitsekäs rakkaus, toistemme epätäydellisyyden hyväksyminen ja toisten pyyteetön auttaminen ovat se ihmisyyden totuus, joka meidän on itse kaivettava syvältä sisältämme. Lähin työkenttä on meissä itsessämme.

Risto Lehtinen
Kirjoittaja on hiljaisuuden päivystäjä Paavalin seurakunnassa