Viides viikko: Risti ja kärsimys

Paaston ja pääsiäisen aikana on hyvä hetki viipyä hieman tavallista enemmän hengellisten pohdintojen parissa. Yksi kelpo vaihtoehto on lukea paastokirjaa; pohdiskella ja rukoilla jonkun itseään fiksumman syvällisten ajatusten äärellä. Valitsin paastokirjakseni Canterburyn arkkipiispan ”tilaaman” paastokirjan Looking Through the Cross. Sen on kirjoittanut pastori, tohtori Graham Tomlin, joka on St. Mellitus Collegen dekaani ja tunnettu lontoolaisen seurakuntaelämän kehittäjänä.

Kirjan teemana on pohtia kristillistä uskoa ristin näkökulmasta. Tässä blogissa esittelen kirjan mietteitä luku kerrallaan. Kirjan itsensä saa tilattua helposti monista verkkokaupoista itselleen tarkempaa perehtymistä varten. Tervetuloa mukaan paaston ja pääsiäisen matkalle!

***

Risti ja kärsimys

Kuka uskoo meidän sanomamme? Kuka ymmärtää Herran käsivarren voiman?
Hän kasvoi Herran edessä kuin vähäinen verso,
kuin vesa kuivasta maasta.
Ei hänellä ollut vartta, ei kauneutta,
jota olisimme ihaillen katselleet,
ei hahmoa, johon olisimme mieltyneet.
Hyljeksitty hän oli, ihmisten torjuma, kipujen mies, sairauden tuttava, josta kaikki käänsivät katseensa pois. Halveksittu hän oli, me emme häntä minään pitäneet.
(Jes. 53:1-3)

 Jeesus kutsui väkijoukon ja opetuslapsensa ja sanoi heille: "Jos joku tahtoo kulkea minun jäljessäni, hän kieltäköön itsensä, ottakoon ristinsä ja seuratkoon minua.  Sillä se, joka tahtoo pelastaa elämänsä, kadottaa sen, mutta joka elämänsä minun tähteni ja evankeliumin tähden kadottaa, on sen pelastava.
(Mark. 8:34-35)

Monelle entiselle kristitylle on ollut vaikeaa niellä ajatusta, että Jumala voisi sallia maailmassa kärsimystä ja olla samaan aikaan hyvä. Haastava teologinen ongelma se on niillekin jotka tarkastelevat kristinuskoa ulkoapäin.

Oikeastaan aidoimmillaan kristillinen usko ei ole naiivi suhteessa maailmassa ilmenevään kärsimykseen ja pahuuteen. Lähes jokainen kristitty, joka on pohdiskellut syvällisesti teologisia kysymyksiä ja elämän perusteita, on myös samalla tietoinen kaikenlaisesta kauheasta, joita maailmassa tapahtuu koko ajan ja jotka vaikuttavat meihin ihmisiin. Ja moni myös tiedostaa, että ulkoisen ”pahuuden” lisäksi, että myös sisällämme on pahuutta. Kristityt eivät ole sivuuttaneet pahuuden ongelmaa vaan voivat katsoa rehellisesti sen olemassaoloa ja todeta että kaikesta huolimatta on tärkeä uskoa hyvään ja rakastavaan Jumalaan.

Pahuuden ongelma on askarruttanut filosofeja kaikkina aikoina. Kuitenkaan kärsimyksen ongelma ei ollut kovinkaan merkittävä kysymys kristittyjen keskuudessa ennen 1700-lukua. Oikeastaan ennen sitä ei muutenkaan juuri kukaan kyseenalaistanut uskoa Jumalaan. Kuten Vanhan testamentin Job, moni näki kärsimyksen vaivaavan elämää ja maailmaa, mutta uskoa ja luottamusta ne eivät asettaneet kyseenalaiseksi. Ehkä vielä merkittävämpi syy oli se, että kärsimys oli niin läheinen ja luonnollinen osa elämää. Teknologinen ja lääketieteellinen kehitys on redusoinut kärsimyksemme normaalin elämän ulottumattomiin ja ehkä ajattelemme Jumalankin toimivan samoin. Horisonttimme rajoittuu humaanin ja edistyneen ihmiskunnan periaatteisiin, mutta tämähän ei ole elämän koko kuva. Tässä kehittyneen ihmiskunnan horisontissa kärsimyksen salliva, hyvä Jumala näyttäytyy ristiriitaiselta ja meidän odotuksiimme sopimattomalta.

Edellä mainitut odotukset löytyvät helposti ateisteilta, mutta samoin niitä löytyy kristityiltä, jotka eivät ole ymmärtäneet katsoa riittävän tarkasti ristille. Risti voi tarjota näkökulman, joka kyseenalaistaa naiivin jumalasuhteen, niin ateisteilla kuin uskovillakin. Ehkä silloin pystyy ymmärtämään sen suuren kysymysmerkin taakse, että miksi Jumala sallii pahan tapahtuvan maailmassa. Jos katsoo ristille, niin tajuaa sen varsin konkreettisesti: Jumala itse antoi Poikansa Jeesuksen kuolla julman ja tuskallisen kuoleman. Ja tuon ajatuksen symboli on koko kristinuskon symboli, jota kristityt kantavat kaulassaan ympäri maailmaa. Miten sitten tuo karmea kidutusväline voi auttaa meitä ymmärtämään kärsimyksen ongelmaa?

Ensiksikin se kertoo meille, että Jumala itse tietää mitä kärsimys on. Ristillä riippuva Kristus on Jumalan Poika, joka itse tuntee Jumalan hylkäyksen kokemuksen ja miten se vaikuttaa suhteeseen kärsimyksen ja Jumalan kanssa. Kun kristitty kärsii, niin Jumala ei vain tyydy seuraavaan tilannetta sivusta vaan Hän on kanssakärsijä, joku joka tietää aivan tarkasti mikä todellinen kipu on.

Kristus ei ole vain kivun tuntija, vaan elämässään hän koki kaiken muunkin inhimillisen pahuuden: hylkäyksen, petoksen, solvaukset, lyönnit, epäuskon, väärinymmärryksen. Hän ymmärsi sen miltä tuntuu jäädä uskonnollisen väen hylkäämäksi ja halveksimaksi. Miltä tuntuu tulla väärin perustein tuomituksi, parhaan ystävän pettämäksi ja satutetuksi vihollisten toimesta.

Jeesuksen tarina ei ole vain yhden ihmisen tarina vaan Jumalan tarina. Varhaiset kristityt kuitenkin korostivat, että Kristus kärsi ihmisenä, ei Jumalana. Heistä oli tärkeää, että vaikka Jumala Kristuksessa tiesi mitä kärsimys oli, kärsimys ei voittanut Jumalaa. Osa Jumalasta oli kärsimyksen yläpuolella ja takana. Jos koko Kolminaisuus olisi kärsinyt, niin kärsimyksestä olisi tullut ikuista. Kristuksen kautta kärsimys on elämässä todellista, mutta väliaikaista. Jumala on ikuinen, mutta kärsimys ja kipu eivät ole. Ja lopulta ei ole enää kärsimystä.

 Kristillinen näkökulma kärsimykseen kertoo meille, että vaikka tuntisimme yksinäisyyttä ja epätoivoa kaiken kärsimyksemme keskellä, molemmat asiat ovat lopulta totta. Emme ole yksin kärsimyksemme kanssa, koska Jumala Poikansa Jeesuksen kautta on kokenut fyysisen kivun, epätoivon, petoksen ja kuoleman, ja hän tietää mitä on kärsiä ja olla sen lähellä. Ja samalla tiedämme, että kärsimys on väliaikaista. On olemassa olemassaolon muoto, joka on kaiken kärsimyksen tuolla puolen – Jumalan rakkaus ja todellisuus. Ja siihen rakkauteen me olemme matkalla kun kuljemme Kristuksen kanssa.

Kristillinen usko tarjoaa meille lohdutusta kärsimyksen kohdatessa. Se myös tarjoaa lopullisen vapauden kärsimyksestämme. Mutta samalla se johdattaa meidät oudosti takaisin sen äärelle, näkemään se uusin silmin. Jeesus kutsui seuraajiaan kantamaan ristiä. Ristin kantamisen todellisuus on kuitenkin sellaista, että kärsimystä siitä seuraa varmasti. Jo yksinkertainen rakastaminen aiheuttaa meille erilaista kärsimystä. Moni kuvitteleekin, että usko on vain lämmin ja mukava peitto. Mutta todellisen uskon hinta on paljon kovempi.

Ristiä emme voi ymmärtää älyllisesti vaan sydämellä kun se näyttää meille kuinka paljon Kaikkivaltias Jumala rakastaa juuri minua ja saa sydämemme muuttumaan. Ymmärrämme että meidän syntimme vei Jeesuksen kauheimpaan kärsimykseen ja se saa meidät tutkimaan omia heikkouksiamme ja ehkä hieman herkemmin jätämme asettumasta muiden ihmisten yläpuolelle. Tie elämään ei ole ristin lähellä vaan risti itse. Ristin tie on rakkauden tie.

Niinpä kristittyinä näemme ristin aina ylösnousemuksen ja Jumalan rakkauden valossa. Risti ei jäänyt lopulliseksi sanaksi elämästä, ihmisyydestä tai Jumalasta. Jeesus ei sanonut viimeiseksi ”tämä on loppu” vaan ”se on täytetty”. Huudahdus ei ollut lopullisen tappion tai eron vaan täyttymyksen huuto. Kärsimys oli ohi ja uusi aika oli tullut.

Kristillinen vastaus kärsimykseen ei ole vältellä sitä älyllisesti tai kokemuksissa. Päinvastoin se on näyttää kärsimys suurimmillaan: Jumalan Poika naulattuna ristille uhrautuvassa rakkaudessa. Se on vastata kutsuun ottaa risti Jeesuksen kanssa, varmana ylösnousemuksesta, että Jumala lopulta on kaiken kärsimyksen tuolla puolen ja niin lopulta mekin, jos jatkamme matkaamme hänen kanssaan.

Henri Järvinen