Kahdeksas viikko: Risti ja sovitus

Paaston ja pääsiäisen aikana on hyvä hetki viipyä hieman tavallista enemmän hengellisten pohdintojen parissa. Yksi kelpo vaihtoehto on lukea paastokirjaa; pohdiskella ja rukoilla jonkun itseään fiksumman syvällisten ajatusten äärellä. Valitsin paastokirjakseni Canterburyn arkkipiispan ”tilaaman” paastokirjan Looking Through the Cross. Sen on kirjoittanut pastori, tohtori Graham Tomlin, joka on St. Mellitus Collegen dekaani ja tunnettu lontoolaisen seurakuntaelämän kehittäjänä.

Kirjan teemana on pohtia kristillistä uskoa ristin näkökulmasta. Tässä blogissa esittelen kirjan mietteitä luku kerrallaan. Kirjan itsensä saa tilattua helposti monista verkkokaupoista itselleen tarkempaa perehtymistä varten. Tervetuloa mukaan paaston ja pääsiäisen matkalle!

Risti ja sovitus

”Jumala näki hyväksi antaa kaiken täyteyden asua hänessä sekä hänen välityksellään tehdä sovinnon ja hänen ristinsä verellä vahvistaa rauhan kaiken kanssa, mitä on maan päällä ja taivaissa. Tekin olitte ennen Jumalasta vieraantuneita ja häntä kohtaan vihamielisiä, kun elitte pahojen tekojenne vallassa. Mutta nyt hän on tehnyt teidän kanssanne sovinnon, kun Kristus omassa ruumiissaan kärsi kuoleman asettaakseen teidät pyhinä, nuhteettomina ja moitteettomina Jumalan eteen.” (Kol. 1:19-22)

”Muistakaa, että te olitte synnyltänne vierasheimoisia, ympärileikkaamattomia -- niinhän teitä nimittävät ne, joita ihmisten tekemän leikkauksen vuoksi sanotaan ympärileikatuiksi. Siihen aikaan te elitte ilman Kristusta, Israelin kansan ulkopuolella ja osattomina liitoista ja niiden lupauksista, olitte maailmassa vailla toivoa ja vailla Jumalaa. Mutta nyt Jumala on Kristuksessa Jeesuksessa, hänen veressään, tuonut lähelleen teidät, jotka ennen olitte kaukana hänestä. Kristus on meidän rauhamme. Hän on tehnyt nämä kaksi ihmisryhmää yhdeksi ja kuolemallaan hajottanut niitä erottaneen vihollisuuden muurin. Hän on kumonnut lain käskyineen ja säädöksineen, jotta hän omassa itsessään loisi nuo kaksi yhdeksi uudeksi ihmiseksi, ja näin hän on tehnyt rauhan. Ristillä kuollessaan hän omassa ruumiissaan sai aikaan sovinnon Jumalan ja näiden molempien välille ja teki näin lopun vihollisuudesta. Hän tuli julistamaan rauhaa teille, jotka olitte kaukana, ja rauhaa niille, jotka olivat lähellä. Hän on avannut meille molemmille pääsyn Isän luo yhden ja saman Hengen johdattamina.” (Ef. 2:11-18)

 

Antiikin yhteiskunta oli pirstoutunut erilaisiin kulttuurisiin alaryhmiin. Monissa Välimeren kaupungeissa kaupunginosat ja korttelit jakaantuivat eri kulttuurien tai uskontojen pohjalta ja vaikka hellenistisessä maailmassa elettiinkin yhtenä suurena kulttuurisena sulatusuunina, niin juopa eri ryhmien välillä oli syvä.

Yksi erityisen syvä kulttuurinen ero piirtyi juutalaisten ja ns. pakanoiden välillä. Juutalaiset halusivat vaalia ulkoista ja sisäistä puhtauttaan mm. ruokaan tai koskemiseen liittyvillä puhtaussäännöillä. Uskonnollisuutta pursuavassa kulttuurissa miltei kaikki toiminta näyttäytyi juutalaisen silmissä epäpuhtaalta pakanalliselta epäjumalanpalvonnalta, josta piti puhdistautua tai ainakin pysyä erillään. Ei ole mikään ihme, että monille muille juutalaiset näyttäytyivät epämääräisenä ja eristäytyvänä porukkana. Epäluuloa lisäsi juutalaisten oma provokatiivinen toiminta ja kahnaus roomalaista vallanpitäjää vastaan, joka lopulta johti Jerusalemin ja sen temppelin tuhoon vuonna 70 jKr. ja juutalaisen kansan hajaannukseen.

Antiikin maailmassa kulttuuristen, etnisten ja uskonnollisten erojen lisäksi ihmisiä eroteltiin selkeästi myös sukupuolen, varallisuuden, syntymäsäädyn, yhteiskuntaluokan mukaan. Mutta jos oikein asiaa miettii, niin eihän tuo antiikin maailma näyttäydy kovinkaan vieraalta. Yhä edelleen ihmisiä syrjitään, jopa vainotaan tai surmataan, antiikista tutuin perustein. Muureja rakennetaan kaupunkien sisälle jakamaan ihmisryhmiä – oli syinä sitten uskonnolliset, kulttuuriset tai poliittiset tarpeet. Modernin maailman viha eroaa vain hieman antiikista, keinot ovat ehkä hienostuneemmat.

Kun Kristus kuoli ristillä, hän ikään kuin edusti koko ihmiskuntaa. Kristus otti kannettavakseen kaiken vanhan ja kuluneen, konfliktien ryvettämän olemassaolon, vihanpidon ja riidat, ja työnsi ne kylmään hautaan. Vanha konfliktien ja erimielisyyden leimaava ihmisyys kuoli. Ja ihme tapahtui: uusi ihmisyys nousi ylös haudasta. Jumalan itsensä kertakaikkisen uhrin kautta uusi maailma on tullut todelliseksi, luomisen haavat ovat parantuneet, maailma on lunastettu Jumalalle ja Jumala maailmalle, mitään erottavaa ei enää ole.

Ylösnoussut Kristus oli uusi persoona, jolle erimielisyys ei enää merkinnyt mitään. Jolle jakolinjat vapaiden ja orjien tai miesten tai naisten, juutalaisten tai pakanoiden välillä ei merkinneet mitään. Sen sijaan oli uusi ihmisyys (Ef. 2:15), sovitettu ja palautettu Jumalan ja Luojan yhteyteen. Ylösnoussut Jeesus oli edelleen ihminen, mutta muuttunut uusi ihminen.

Näin ollen risti ja ylösnousemus avaa meille ihmisille uuden mahdollisuuden: uuden tavan olla ihminen. Ja samalla syntyy uusi ihmisyhteisö, jossa vanhoilla jakolinjoilla ei ole enää merkitystä. Etnisellä tai sosiaalisella alkuperällä ei ole merkitystä. Alkuperänä on kaste, merkki kuolemasta ja uudestisyntymästä – vanha ihminen kuolee ja uusi ihminen syntyy. Kastetut ovat Jumalan sovittamia ja kutsuttuja elämään uutta elämää, rakentamaan yhteisöä jossa etnisellä, sosiaalisella tai sukupuolisella erolla ei ole merkitystä, koska sen ainoa identiteettiä määrittelevä asia on yhteinen elämä Kristuksessa.

Nykyaikana ihmisten tasa-arvo ei ole kovinkaan erikoinen ajatus. Itse asiassa monelle meistä se on jo päivän selvää. Elämme varsin tasa-arvoisessa maailmassa, ainakin teoriassa. Vaikka tasa-arvo on monelle meistä luovuttamaton arvo, niin se ei silti ole mitenkään itsestäänselvyys. Jos katsomme mitä tahansa ihmisyhteisöä, voimme havaita että täydellistä tasa-arvoa ei ole vielä saavutettu ehkä missään. Jeesuksen ristin juurella ei ole eriarvoisia ihmisiä. Ei parempia tai huonompia.Hyvinvoinnin keskelläkin voimme nähdä, että joillakin on vain enemmän kuin toisilla, enemmän etuja, suosiota, mahdollisuuksia.

Tasa-arvoa ja oikeudenmukaisuutta ei voi saavuttaa ihmisyhteisöissä. Tasa-arvo voidaan saavuttaa aidosti vain yhteisen tekijän kautta, kun kaikkien ihmisyyden perustana on sama lähde. Itse asiassa juutalaisten aikoinaan varsin poikkeava ajatus yhdestä Jumalasta on ollut alkusysäys lopulta kristilliselle ajatukselle että jokainen ihminen on yhtä tärkeä ja arvokas itsenään yhdelle ja samalle Jumalalle. Jeesuksen ristin juurella ei ole eriarvoisia ihmisiä. Ei parempia tai huonompia.

Ajatus uudesta ihmisyydestä on meille kristityille ominaista mutta samalla se on myös ihanne. Meitä kutsutaan kasvamaan tässä uudessa ihmisyydessä yhä paremmaksi ihmiseksi ja luomaan yhä parempaa maailmaa. Vaikka kulttuuriset tai etniset erot eivät enää merkitse, moraaliset erot merkitsevät. Kirkko on paikka jossa moraalinen kasvu on mahdollista, jossa uusi ihmisyys voi juurtua ja kasvaa. Lopputuloksena on paikka jossa moraaliset tavoitteet ovat korkealla ja siksi monista ne tuntuvat utopistisilta. Kirkko on yhteisö joka todella pyrkii elämään anteeksiantamuksessa, kärsivällisyydessä, puhtaudessa, anteliaisuudessa, siveydessä, kilvoituksessa ja rakkaudessa.

Kirkko näyttäytyy monille merkityksettömänä, koska se ei tarjoa riittävän konkreettista vastausta yhteiskunnallisiin ongelmiin. Kirkko ei kuitenkaan ole olemassa poliittisia tai ideologisia ohjelmia varten tai edes tarjoamassa niitä ongelmien ratkaisuksi vaan toisenlaisen elämän, joka tarjoaa vaihtoehdon eriarvoistumiselle ja ahneudelle maailmassa. Kirkko ei tarjoa uusia ideoita vaan uuden tavan elää.

Paavalin mukaan kirkko on Kristuksessa tapahtuvan uuden ihmisyyden koti. Tämä yhteisö koostuu erilaisista ihmisistä, joita yhdistää usko Kristukseen. Kirkko on paikka jossa me joudumme ylittämään omat ennakkoasenteemme, rakastamaan niitäkin jotka ovat erilaisia ja myös sparrata toisiamme saavuttaaksemme Kristuksen kaltaisuuden armollisuudessa, puhtaudessa, pyhyydessä. Kirkko on paikka, jossa sovitettu ihmisyys tulee todelliseksi. Tästä syystä erityisesti kirkon ykseys merkitsee niin paljon. Hajaantunut kirkko ei voi olla voimallinen todistus siitä että Jumala yhdistää ihmiset Kristuksessa. Paikkana, jossa Jumala yhdistää hajaantuneen ihmiskunnan, kirkko tulee aina toimimaan maailman sovittamisen hyväksi.

Henri Järvinen