Kuudes viikko: Risti ja kunnianhimo

Paaston ja pääsiäisen aikana on hyvä hetki viipyä hieman tavallista enemmän hengellisten pohdintojen parissa. Yksi kelpo vaihtoehto on lukea paastokirjaa; pohdiskella ja rukoilla jonkun itseään fiksumman syvällisten ajatusten äärellä. Valitsin paastokirjakseni Canterburyn arkkipiispan ”tilaaman” paastokirjan Looking Through the Cross. Sen on kirjoittanut pastori, tohtori Graham Tomlin, joka on St. Mellitus Collegen dekaani ja tunnettu lontoolaisen seurakuntaelämän kehittäjänä.

Kirjan teemana on pohtia kristillistä uskoa ristin näkökulmasta. Tässä blogissa esittelen kirjan mietteitä luku kerrallaan. Kirjan itsensä saa tilattua helposti monista verkkokaupoista itselleen tarkempaa perehtymistä varten. Tervetuloa mukaan paaston ja pääsiäisen matkalle!

Risti ja kunnianhimo

”Älkää tehkö mitään itsekkyydestä tai turhamaisuudesta, vaan olkaa nöyriä ja pitäkää kukin toista parempana kuin itseänne. Älkää tavoitelko vain omaa etuanne vaan myös muiden parasta. Olkoon teilläkin sellainen mieli, joka Kristuksella Jeesuksella oli.

Hänellä oli Jumalan muoto,
mutta hän ei pitänyt kiinni oikeudestaan
olla Jumalan vertainen
 vaan luopui omastaan.
Hän otti orjan muodon
ja tuli ihmisten kaltaiseksi.
Hän eli ihmisenä ihmisten joukossa,
 hän alensi itsensä ja oli kuuliainen kuolemaan asti, ristinkuolemaan asti.

Sen tähden Jumala on korottanut hänet yli kaiken
ja antanut hänelle nimen,
kaikkia muita nimiä korkeamman.
 Jeesuksen nimeä kunnioittaen
on kaikkien polvistuttava,
kaikkien niin taivaassa kuin maan päällä ja maan alla,
 ja jokaisen kielen on tunnustettava Isän Jumalan kunniaksi: "Jeesus Kristus on Herra." (Fil. 2:3-11)

”Sitten yksi heistä, joka oli lainopettaja, kysyi Jeesukselta pannakseen hänet koetukselle: "Opettaja, mikä on lain suurin käsky?"  Jeesus vastasi: "Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämestäsi, koko sielustasi ja mielestäsi. Tämä on käskyistä suurin ja tärkein. Toinen yhtä tärkeä on tämä: Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi. Näiden kahden käskyn varassa ovat laki ja profeetat."” (Matt. 22:35-40)

Nykymaailman ihanteet rakentuvat kolmen asian varaan. Ensiksi meiltä halutaan huippusuoritusta; täytyy olla parhaita, meidän täytyy tehdä vieläkin enemmän, olla oma muutoksemme kohti huippua. Toiseksi me teemme tämän kaiken yksin. Olemme oman onnemme seppiä. Jos jää odottamaan apua, jää toisten jälkeen. Kolmanneksi tämä kaikki on kilpailua, jossa heikkojen kuuluukin jäädä muiden jälkeen.

Mitä jos kristillisessä uskossa ajateltaisiin näin? Itse asiassa muinoin pelagiolaisuudeksi kutsutussa suuntauksessa ajateltiinkin. Pelagius oli 300-luvulla elänyt kristitty opettaja, joka sattuneesta syystä oli monien rikkaiden roomalaisten kristittyjen suosiossa. Pelagiolaisuus opetti, että Jumala haluaa meidän kehittyvän ja menevän eteenpäin uskon rappusilla. Hän on antanut meille ohjeet (lain), välineet ohjeiden toteuttamiseen (vapaa tahto) ja esimerkin (Jeesus). Mutta kaiken tämän työn Jumala on jättänyt meille ja vain seuraa sivulta kuinka onnistumme. Ihmiseltä vaaditaan uskonelämässä kunnianhimoa.

Pelagiuksen ajatuksia nousi vastustamaan Pyhä Augustinus. Hänen myötävaikutuksestaan pelagiolaisuus lopulta tuomittiin vuonna 418 harhaopiksi. Augustinus esitti, että pelagiolaisuus oli varsin yksinkertaista, Pelagius ei huomioinut ihmiselämän monimutkaisuutta ja sitä että emme todellakaan pysty toimimaan maailmassa täydellisesti, saati sitten edes havaitsemaan sen täyteyden. Augustinuksen ratkaisu ei kylläkään ollut vastakohtaisesti kunnianhimoton. Augustinuksen mukaan ihmisen tavoite on kyllä kehittyä uskonelämän rappusilla kohti Jumalan täydellistä tuntemista, mutta lähtökohta on jotain aivan muuta kuin Pelagiuksella.

Pelagiuksen mukaan meidän pitää vain ryhtyä tuumasta toimeen. Augustinuksen mukaan ensimmäinen askel ei itse asiassa kuulu meidän ottaa ensinkään, vaan sen tekee Jumala – armossaan hän näyttää meille rakkautensa. Augustinuksen mukaan meidän kuuluu ohjata kunnianhimomme rakkauden kaipaukseen. Mutta koska meidän on vaikea hallita tunteitamme ja kaipauksiamme, Jumala itse näyttää kuinka hyvä ja kaivattava hän on, jotta rakastaisimme häntä yli kaiken. Niinpä kristityn elämän ainoa tavoite on tulla Jumalan kaltaiseksi, sellaisen Jumalan, joka on rakkaus. Se on aitoa kunnianhimoa.

Miten sitten pääsemme tälle tielle?

Kristus Jeesus oli aluksi tasa-arvoisessa asemassa Isän Jumalan kanssa. Sen sijaan, että Kristus olisi aloittanut pohjalta, hän aloitti kaikkein korkeimmalta huipulta. Hänen toimintansa oli astua alas ja ”ottaa orjan ja palvelijan muodon”. Kristus nöyrtyi ja tuli kuuliaiseksi kuolemalle – jopa ristinkuolemalle. Kristuksen urakehitys ei ole yhteiskuntamme ihanne nousta ryysyistä rikkauksiin vaan aloittaa laskeutumalla syvyyksiin.

Jos katsomme Kristusta ristillä, näemme kuinka hän pyytää Isäänsä antamaan anteeksi ihmisille, jotka ovat saapuneet töllistelemään viattomien uhrien kärsimyksiä. Tai hän pyytää opetuslapsiaan pitämään huolta äidistään tai kohtaa vierelleen naulitut roistot. Kristuksen huomio ei ole omissa kärsimyksissä vaan ihmisissä ympärillään – ystävissään ja vihamiehissään. Tätä tarkoittaa olla toisten orja. Tätä tarkoittaa oikea kristillinen elämä.

Tältä näyttää kunnianhimo kun sitä katsoo ristin näkökulmasta. Kun otamme ristin tosissaan, elämämme ja Jumalamme lähtökohtana, emme suinkaan halveksi kunnianhimoa vaan näemme sen toisenlaisena. Ensiksikin sen suunta muuttuu. Sen sijaan että haluaisimme korkeuksiin, laskeudumme alas. Tämä suunta on rakkauden suunta. Rakkaus on täydellisimmillään kykyä olla toisten palvelija, nähdä toiset ennemmin kuin itsensä, olla kiinnostunut toisten tarinoista, iloita toisten menestyksestä ja ajatella toisten tarpeita. Tie ylös alkaa astumalla alaspäin.

Toiseksi, kunnianhimon tavoite muuttuu. Ristin valossa elävät tekevät paljon ja kunnianhimoista työtä. Työtä saavuttaa parhaansa, mutta ei itselleen vaan Jumalan rakkauden ja toisten ihmisten puolesta. Kunnianhimoisen työn tulisi olla toisten rakastamista ja toimimista koko maailman parhaaksi. Todellinen nöyryys ei ole itsensä kieltämistä vaan itsensä arvostamista Jumalan rakastamana arvokkaana lapsena.

Kolmanneksi meidän suhteemme luonne muuttuu. Näemme myös toiset arvokkaina ja kilpailumme menettää merkityksensä emmekä enää iloitse toisten tappiosta vaan menestyksestä.

Jumalallistumien - rakastamaan oppiminen näyttää hävityltä peliltä, haavoittuvuudelta ja tyhjyydeltä. Mutta todellisuudessa se on täysin päinvastaista. Kun opettelee rakastamaan, pystyy rakentamaan elämän johon on tyytyväinen ja tasa-painoinen, koska sitä kautta elämämme kytkeytyy toisiin ihmisiin. Ja samalla se on tie aitoon elämäniloon ja lopulta myös onnellisten ihmisten yhteiskuntaan.

Maailman salaisuus on toimia rakkauden pohjalta, koska se on Jumalan luonto. Risti ei ainoastaan merkitse meille pelastusta vaan se paljastaa meille Jumalan todellisen olemuksen. Että Jumala rakasti maailmaa niin paljon, että antoi itsensä – oman Poikansa muodossa – jotta maailma pelastuisi ja muuttaisi kurssiaan kohti Jumalaa. Jumalan olemus on etsiä toisten etua ennen omaansa. Tai kuten Uusi testamentti sen sanoo: Jumala on rakkaus.

Henri Järvinen