Yhdeksäs viikko: Risti ja elämä

Paaston ja pääsiäisen aikana on hyvä hetki viipyä hieman tavallista enemmän hengellisten pohdintojen parissa. Yksi kelpo vaihtoehto on lukea paastokirjaa; pohdiskella ja rukoilla jonkun itseään fiksumman syvällisten ajatusten äärellä. Valitsin paastokirjakseni Canterburyn arkkipiispan ”tilaaman” paastokirjan Looking Through the Cross. Sen on kirjoittanut pastori, tohtori Graham Tomlin, joka on St. Mellitus Collegen dekaani ja tunnettu lontoolaisen seurakuntaelämän kehittäjänä.

Kirjan teemana on pohtia kristillistä uskoa ristin näkökulmasta. Tässä blogissa esittelen kirjan mietteitä luku kerrallaan. Kirjan itsensä saa tilattua helposti monista verkkokaupoista itselleen tarkempaa perehtymistä varten. Tervetuloa mukaan paaston ja pääsiäisen matkalle!

Risti ja elämä

Sapatin mentyä, viikon ensimmäisenä päivänä Magdalan Maria tuli jo aamuhämärissä haudalle ja näki, että haudan suulta oli kivi siirretty pois. (Joh. 20:1)

Emmehän me julista sanomaa itsestämme vaan Jeesuksesta Kristuksesta: Jeesus on Herra, ja hän on lähettänyt meidät palvelemaan teitä. Jumala, joka sanoi: "Tulkoon pimeyteen valo", valaisi itse meidän sydämemme. Näin Jumalan kirkkaus, joka säteilee Kristuksen kasvoilta, opitaan tuntemaan, ja se levittää valoaan. Tämä aarre on meillä saviastioissa, jotta nähtäisiin tuon valtavan voiman olevan peräisin Jumalasta eikä meistä itsestämme. Me olemme kaikin tavoin ahtaalla mutta emme umpikujassa, neuvottomia mutta emme toivottomia, vainottuja mutta emme hylättyjä, maahan lyötyjä mutta emme tuhottuja. Me kannamme aina ruumiissamme Jeesuksen kuolemaa, jotta myös Jeesuksen elämä tulisi meidän ruumiissamme näkyviin. Me tosin elämme, mutta meidät annetaan Jeesuksen tähden alituisesti alttiiksi kuolemalle, jotta myös Jeesuksen elämä tulisi näkyviin kuolevaisessa ruumiissamme. Meissä siis tekee työtään kuolema, mutta teissä elämä. Meillä on sama uskon Henki, josta on kirjoitettu: "Minä uskon, ja siksi puhun." Niin mekin puhumme, koska uskomme.  Me tiedämme, että hän, joka herätti kuolleista Herran Jeesuksen, herättää Jeesuksen tullessa meidätkin ja tuo meidät eteensä yhdessä teidän kanssanne. Tämä kaikki tapahtuu teidän takianne, jotta yhä enenevä armo synnyttäisi yhä useammissa runsasta kiitollisuutta Jumalan kunniaksi. Sen tähden me emme lannistu. Vaikka ulkonainen ihmisemme murtuukin, niin sisäinen ihmisemme uudistuu päivä päivältä. Tämä hetkellinen ja vähäinen ahdinkomme tuottaa meille määrättömän suuren, ikuisen kirkkauden. Emmekä me kiinnitä katsettamme näkyvään vaan näkymättömään, sillä näkyvä kestää vain aikansa mutta näkymätön ikuisesti. (2.Kor. 4:5-18)

Vaikuttaisi siltä että ihmisen elämä päättyy kuolemaan. Sadan prosentin todennäköisyydellä ihminen kuolee joku päivä. Vaikka eräät nettisivut erilaisia elinpäivien pituuksia laskevatkin, on luultavasti käytännössä parempi, ettemme tiedä päivää tai hetkeä jolloin kuolemme. Kun ei tiedä, niin se asia ei niin totta tai lopullista elämässämme.

Kuitenkin moni meistä elää kuin viimeistä päivää. Miksi?

Ehkä yksi vastaus on siinä että tiedostamme, ettei aikamme ole ikuista. Aika kuluu koko ajan eikä mennyttä aikaa saa takaisin. Näemme myös historiasta kuinka aika tuhoaa. Suuret valtakunnat syntyvät ja katoavat. Teemme asioita, ne kuluvat loppuun ja ne unohdetaan. Jopa ruuassamme on merkittynä viimeinen käyttöpäivä.

Apostoli Paavali oli fariseus. Fariseukset olivat oman aikansa tiukan linjan juutalaisia, joiden pääasiallinen tehtävä oli valvoa perinteiden jatkumista juutalaisessa yhteisössä. Luultavasti Paavali olisi ollut varsin menestyksekäs tuossa tehtävässä. Kuitenkin matka Damaskokseen muutti hänen elämänsä. Tuosta tradition valvojasta, jonka kohtaloksi piti tulla osaksi tuota tradition ketjua, tulikin dramaattisesti jotain aivan muuta. Paavali näki suunnitelmiensa ja ajattelutapojensa kuolevan ja niiden takaa uuden elämänsisällön: Kristuksen.

Kristityn elämä tuntuu usein hitaalta kuolemalta. Ja jos joku asia saa ihmisen epäilemään uskoa, niin takuulla se liittyy kokemukseen olla kristitty. Espanjalainen mystikko Avilan Teresa oli kerran kulkemassa väsyneenä luostarista toiseen kun hän putosi hevosen selästä. Hänen kerrotaan huutaneen: ”Herra, jos sinä kohtelet näin ystäviäsi niin ei ole mikään ihme ettei sinulle ole niitä montaa!” Paavali tunnistaa kuoleman raskauden ahertaessaan uusien seurakuntien hyväksi monin eri tavoin ja monien koettelemusten keskellä ympäri Välimerta. Mutta siinä on jotain muutakin. Hän oivaltaa jonkin sisäisen voiman vievän eteenpäin. Joskus eteenpäin vie epätoivo, mutta senkään keskellä hän ei ole yksin. ”Vaikka ulkonainen ihmisemme murtuukin, niin sisäinen ihmisemme uudistuu päivä päivältä.”, hän sanoo. Hän tunnisti kantavan Kristuksen kärsimyksiä ruumiissaan, mutta samalla elävä Kristus oli läsnä koko ajan.

Paavali näkee kuoleman ja ylösnousemuksen kudelman elämässään. Se osoittaa Jeesuksen ristinkuolemaan ja ylösnousemukseen. ”Kuolla Jeesuksessa ” ja ”elää Jeesuksessa” ovat olemassa samanaikaisesti. Ja tämä osoittaa myös eteenpäin koko maailmaan. Hän puhuu näkyvästä katoavasta maailmasta ja näkymättömästä katoamattomasta ja tulevasta maailmasta. Asia joka on vaikea uskoa, jota huomaa pohtivansa aina hautajaisissa, aina kun joku mahti maailmassa luhistuu. Onko kuolema osa fyysistä todellisuutta, onko jotain muuta todellisuutta?

Maria kohtaa haudalla ylösnousseen Kristuksen, mutta ei tunnista häntä. Hän luulee että kyse on puutarhurista tai jostain. Emmauksen tiellä opetuslapset, jotka periaatteessa tunsivat Jeesuksen, eivät tunnista häntä. Ylösnoussut Kristus kulkee lukittuun huoneeseen oven läpi. Ylösnousemuksen jälkeen todellisuus on jotain erilaista, vaikeasti tunnistettavaa ja tämän maailman lakien tuolla puolen.

Kun Paavali muistelee tapahtumia Damaskoksen tiellä, hetkeä joka muutti hänen koko elämänsä, avautuu kokonaan uusi näkökulma todellisuuteen. Me emme voi tulla toiseksi ilman kuolemaa. Tämän puoleinen elämämme ei voi uudistua ilman että vanha kuolee pois. Meidän ruumiimme ei voi liittyä ylösnousemukseen ilman kuolemaa. Koska Jeesus on itse kulkenut tien kuolemasta elämään, kuolema ei enää pidä vallassaan elämän loppumista joka oli tyhjyyttä, olemattomuutta tai merkityksettömyyttä, vaan kuolema on elämää uudella tavalla. Kuolema ylistää Jumalaa. Se ei ole enää pelottava vihollinen vaan se on tienviitta joka johdattaa Jumalan lapsen Isän luo – samaa polkua kuin Jeesuskin kulki. Kuolema edelleen pelottaa, mutta kuolemasta tulee ystävä. Se vapauttaa meidät tunteesta, että olemme ajan vankeina, elämän ja kuoleman kiertokulussa. Se vie meidät, ei uusien elämien kiertokulkuun vaan syntymiseen uuteen Elämään jossa kuolemaa ei enää ole.

Kasteessa saamme uuden alun elämällemme, kristilliselle elämälle. Siinä vanha identiteettimme kuolee ja uusi syntyy. Kristityksi tuleminen ja oleminen on kuolemista ja uudestisyntymistä. Vanha itsekäs minä kuolee ja uusi kristitty minä syntyy, joka on valmis asettamaan muut itsensä edelle. Että meille kaikille kuuluu toivo Elämästä.

Jos elämää luulee vain tulevan elämän kenraaliharjoitukseksi, on väärässä. Mutta elämämme on kuitenkin vasta ensimmäinen näytös. Emme jätä teatteria kun näytös on vasta alkanut. Emme myöskään Elämää elämämme tässä vaiheessa. Kristuksen risti ja sen parina ylösnousemus kertoo meille, että elämämme salaisuus – kuoleman ja ylösnousemuksen tie voidaan nähdä Jeesuksessa Kristuksessa, Jumalan Pojassa.

Henri Järvinen